Kun aloitin blogin, halusin päivittää tätä säännöllisesti. Ei siis näin, kuukausien hiljaiseloa ja blogin ainoa kuvakin hukassa. Kyse ei ole siitä, etteikö olisi sanottavaa. Sitä on paljon, mutta ajatukset häviävät jonnekin ennen kuin saavuttavat tietokoneen näppäimistön.

Kyse ei myöskään ole siitä, etteikö mitään tapahtuisi. Tapahtuu paljonkin. Olen kuitenkin varovainen kertomaan reaaliaikaisista tapahtumista. Varovainen siitä huolimatta, että juuri täältä voisin saada voimaa ja vertaistukea. Jostain syystä on kuitenkin tällä hetkellä helpompaa toivoa ihan hiljaa, ihan varovasti. Emme ole kertoneet kuin muutamalle läheisellekään toiveesta ja sen myötä elämään hiljaa ujuttautuneesta surusta.

Olemme taas lapsettomuusklinikan asiakkaita. Etukäteen mietin, kuinka jaksaisin jälleen jatkuvia lääkärikäyntejä, lääkkeitä ja kehon syynäämistä. Se on ollut tässä helpointa. Pahinta on ollut heräävä toivo ja sen rikkoutuminen. Toki tämä on ollut nyt toisenlaista. Ei kuitenkaan niin, että yrittämisen ottaisi kevyemmin. Että pettymys olisi pienempi. Etteikö mieleen puskisi myös katkeria ajatuksia.

Sulatimme pakkasessa olleet kaksi alkiota. Ensin e-pillereillä sekoitettu keho oli hämillään, ei osannut luoda tarpeeksi hyviä kasvuoloja uudelle elämälle. Yritys keskeytettiin. Toisella kerralla keho taipui lääkkeiden tahtoon paremmin. Toinen alkio selvisi sulatuksesta. Kärsineenä, mutta kuitenkin. Kaksi viikkoa yritin ajatella muuta. Raskaustesit, kaikki kolme, toivat mukanaan surun. Surun menetetystä mahdollisuudesta. Surun, jota en ollut kaivannut elämääni. Nämä alkiot tuntuivat vielä jotenkin rakkaammilta, ne olivat saaneet alkunsa samaan aikaan kuin kohta 2-vuotias pieni.

Tällä kertaa osasin surra toisella tavalla, kai siihenkin voi harjaantua. Itkin, itkin oikein kunnolla reilun viikon ajan. Sitten keskityin jo olemassa olevaan, tähän onneen. Tärkeintä on, ettei pieni joudu kärsimään yrittämisestä. Siksi emme aio jatkaa tätä ikuisuuksia. Mutta elämälle on annettava vielä mahdollisuus. Sitten ei myöhemmin harmittele, että entä jos. Sitten on helpompi keskittyä ihan muuhun.

Raskausaikana ja vielä synnytyssairaalassakin olin varma, että pieni on meidän ainokaisemme. Pikku hiljaa toive toisesta kasvoi suuremmaksi niin, että se oli itsellekin myönnettävä. Varmasti olisimme onnellisia kolmestaan jatkossakin, vähintään yhtä onnellisia kuin nyt. Siksi tunnen välillä olevani ahne, kun haaveilen toisesta lapsesta. Olo tuntuu vielä ahneemmalta, kun minulla on lisäksi ystäviä, joiden toivoisin saavan sen kovasti odotetun ensimmäisen lapsensa. Olen kuitenkin saanut enemmän, kuin koskaan uskalsin kuvitella.

En tiennyt blogia aloittaessani, kuinka tämä päättyy. Kuinka pitkään kirjoitan, mitä kirjoitan, saanko lukijoita. Tämä on blogi lapsettomuudesta ja siitä toipumisesta. Asiaa olisi vieläkin, mutta niin toisenlaista. Ehkä aloitan joskus oman salatun blogin pienelle, ehkä kirjoitan vielä toisen lapsen toiveesta. Ehkä.

Blogin pitäminen on antanut valtavasti ja jokaikinen kommentti merkinnyt paljon. Tätä kautta olen myös tutustunut moneen kohtalotoveriin, saanut paljon ajateltavaa, perspektiiviäkin. Toivon teille kaikille oikein hyvää uutta vuotta. Olette ihania, muistakaa se.

Nyt lyön blogilleni pisteen, ainakin toistaiseksi. On aika päästää menneistä jo enemmän irti. Keskittyä tähän päivään. Rakentaa legoista huimia torneja, tehdä piha täyteen lumienkeleitä, järjestää iltatansseja olohuoneessa, ihmetellä maailmaa. Onni on suuri, mutta olisi mukavaa, jos onnea olisi jakamassa vielä yksi. Jonain päivänä, jotakin kautta.