Nyt jos koskaan olisi syytä olla iloinen. Mutta minä en osaa, se vaatii liikaa. Jos viisi vuotta sitten olisin tehnyt positiivisen raskaustestin, olisin varmasti reagoinut toisin. Intoillut, riemuinnut, ehkä jo pöhkönä ostanut jotain tulevalle vauvalle. Koska vauvaahan positiivinen testi tarkoittaa, onnellisia ja iloisia asioita. Eikä mieleeni varmaan edes tulisi, että joku voisi mennä pieleen.

Järki yrittää saada mieltä iloitsemaan, koska jo tänne saakka pääseminen, positiivisen raskaustestin tekeminen, on jotain aivan uskomatonta. Jotain niin hienoa. Onko muka liikaa, että osaisin nauttia edes tästä hetkestä. En huomisesta, en yhdeksän kuukauden päästä tapahtuvasta.

Mutta ääni päässä keksii syitä epäilyihin. Jospa testi on viallinen? Tai jos tulokseen vaikutti se, että testasin vähän ennen aikojaan, jolloin munasolujen irrotuspiikissä ollut istukkahormoni aiheutti väärän testituloksen.
Entä jos raskaus on taas väärässä paikassa? Ilman munanjohtimia se on hyvin epätodennäköistä, mutta ilmeisesti kuitenkin mahdollista. Eihän edellisessä raskaudessakaan alkion kiinnitymispaikkaakaa varmuudella ikinä löydetty.

Teen uuden testin varsinaisena testipäivänä. Aikaisin aamulla taas, sillä minua ei nukuta. Pelkään tulosta, kuin en olisi positiivista testiä kahta päivää aiemmin tehnytkään. Tämä testi on perinteinen viivoin tuloksen kertova ja sen valmistuminen kestää pitempään. Hermoilen, kun viivaa ei heti ilmesty. Lopulta se piirtyy kertomaan raskaudesta, mutta on mielestäni liian hento. Puolen tunnin aikana viiva voimistuu ja lopulta siitä tulee oikein selkeä, kaunis ja punainen.

Soitan klinikalle. En uskalla sanoa sanaa ”raskaana” vaan puhun vain positiivisesta raskaustestistä. Saan ajan varhaisultraan, jonne tuntuu olevan ikuisuus. Seuraavien päivien aikana palaan tuijottamaan testin kahta viivaa moneen kertaan. Hipaisen testiä. Totta se on.