Mikä minussa on vikana? Olisinko paska äiti? Olenko huono ihminen tai ollut sitä kenties entisessä elämässä? Tekee mieli erakoitua, jättää kaikki. Kukaan ei voi ymmärtää, miltä tuntuu.

En halua jakaa enää suruani. Piilotan sen myös mieheltäni, pakenen toiseen huoneeseen itkemään salaa. Hän on joutunut lohduttamaan minua jo ihan tarpeeksi. En jaksa aina olla lohdutettava. Vajavainen, huono nainen, sutta ja sekundaa.

Pahinta on, jos on aikaa ajatella. Aamuyön tunnit, kun uni ei tule uudestaan. Ajatukset kieppuvat viime vuosien rankoissa tapahtumissa. Asioissa, joista ei ennen tiennyt mitään.

Vaikka viime aikoina onkin ollut paljon muuta ajateltavaa, seesteisempi hetki elämässä aiheuttaa sen, että osin käsittelemättä jääneet asiat vainoavat minua öisin. Kaikkea ei ole ollut energiaa eikä aikaa käsitellä. Aivot on ollut pakko laittaa off-asentoon, kun uusia pettymyksiä ja lääketieteellisiä operaatioita on tullut toisensa perään.

Ja jos en käsittele menneitä, näen unia lapsista. Nyt imetän jonkun toisen tyytymätöntä lasta, joka rauhoittuu rinnalleni. Myöhemmin unessa ihmettelen, miten voin imettää ilman synnytystä. Puhumme miehen kanssa taas adoptiosta. Olemme miettineet asiaa jo niin pitkään, että ajatuksesta on tullut rakas.