Olen iloisempi kuin pitkiin aikoihin. Onnistun unohtamaan surun, tai ainakin olen ajattelematta sitä. Pystyn tuntemaan puhdasta riemua pienistä ihmisistä olematta katkera tai kateellinen. Päästän varovasti mieleeni mahdollisuuden, ehkä vielä joskus tulee meidän vuoromme.

Välillä mietin, olisiko niin kamalaa, jos jäämmekin miehen kanssa kahden. Osaisinko oikeasti olla hyvä äiti, millainen vastuu lapsesta on. Ja joidenkin on jo ihan tilastollisesti kuuluttava niihin, joilla lapsettomuushoidot eivät tuo toivottua tulosta. En tiedä, valmistaudunko pohdinnoillani tulevaisuuden ja uusien surujen varalle.

Vaikka suruja onkin viime aikoina ollut melkoisesti, asiat voisivat olla vielä huonommin. Olen tyytyväinen nyt. Näissä nahoissa, tässä tilanteessa, kaikesta huolimatta.

Toisaalta myös pelottaa. Ensimmäisestä hedelmöityshoidosta on kohta vuosi. Olen taas vuoden vanhempi, enkä tule ainakaan yhtään hedelmällisemmäksi. On tämä melkoinen kärsivällisyyskoulu.