Me täällä, tässä joukossa, vauvaharrastuksessa. Tavallisena äiti–lapsi-parina. Vaikka koenkin tärkeänä kertoa lapsettomuudesta osalle uusistakin tuttavuuksista, nautin siitä, että tässä joukossa kukaan ei tiedä taustaamme. Olemme uskaltautuneet muiden pariin ja pidämme siitä molemmat.

Samanlaiset pienet ongelmat. Aamuyön herätykset, syömisongelmat, raivarit puettaessa. Ihanat lapset ympärillä, ihanin tietysti oma. Ja kun ryhmässä tavan mukaisesti lauletaan syntymäpäiväsankarille, tällä kertaa pienelle, on pakko räpytellä silmiä vimmatusti. Kätkeä päätä sylissä istuvan pienen taakse siksi aikaa, että saan koottua itseni.

Jos olisimme saaneet vauvan aiemmin, hän ei olisi ollut juuri hän. Jos olisimme saaneet vauvan aiemmin, nyt elämäämme tulleet ihanat ihmiset olisivat jääneet tuntemattomiksi. Jos ja jos. Olen aina vihannut jossittelua, mutta silti niin nyt teen.

Pitkän tauon jälkeen viime vuosien kovat kokemukset nousevat yhtäkkiä taas mieleen. Leikkaukset, jatkuvat epäonnistumiset, itkut itkujen perään. Lamaannuttava epävarmuus ja sitku-elämä. Tunteet, joita ei olisi halunnut tuntea. Toimenpiteet, joita ei olisi halunnut kokea. Nyt, kun elämässä on seesteinen vaihe, tunnen pakottavaa tarvetta kaivella vanhoja arpia auki.

Teen sen, mitä olen harkinnut vuosia. Aloitan oman blogin. Osaksi terapoidakseni itseäni, päästäkseni sinuiksi menneen kanssa. Osaksi siksi, että haluan kertoa jollekin samojen ongelmien kanssa elävälle, että näinkin voi käydä. Onnellisia loppujakin on olemassa, vaikka välillä tuntuisi siltä, että onnelliset loput osuvat vain muiden kohdalle.

Kun pieni nukkuu, minä palaan vanhoihin päiväkirjoihin ja kirjoitan tätä. Välillä itken, välillä nauran. Mutta useimmiten vaan ihmettelen, että tämä on totta.