Olen aamun kytkettynä KTG-laitteeseen. Pienen sydänäänet eivät täytä kätilön kriteereitä, ovat liian tasaista ilman vaihteluita. Ja taas niitä pelottavia notkahduksia, pienen syke romahtaa ja minun nousee pilviin. Hälytän hädissäni kätilöä luokseni. Kun mehulasillisen avulla pieni saadaan hereille, lääkäri asettaa ensimmäisen käynnistävän pillerin kohdunsuulle. Tästä se alkaa.

En ole saanut koko päivänä kuin mehulasillisen siltä varalta, että päädytään sektioon. Lopulta minut päästetään lounalle. Nautin vapaudesta, hetkeen en ole kiinni yhdessäkään piuhassa. Tassuttelen käytävillä, kiertelen huoneessa, kaivan lehtiä lähemmäs sänkyä.
Kätilö tulee kiinnittämään minut taas KTG-laitteeseen ennen seuraavan käynnistyspillerin asettamista. Hän kehottaa minua lepäämään mieluummin kuin vahtimaan laitetta koko ajan. Olen nyt huoneessa, josta kätilöille välittyvät pienen sydänäänet suoraan kansliaan. He hoitavat vahtimisen, minä voin vaikka nukkua.

Levosta ei ole tietoakaan. Seuraan kauhistuneena, kuinka pienen syke laskee, eikä tahdo millään palata normaaliksi. Yritän asentoa vaihtamalla saada sykkeen nousemaan, kun huoneeseen juoksee lauma kätilöitä. He käskevät minut kontalleen, tekevät kai jotain muutakin, mutta huomioni on nyt jossain ihan muualla. Muutama kyynelkin tirahtaa pelästyksestä.

Syke palautuu taas, joten tilannetta jäädään seuraamaan. Makaan kyljelläni ja tuijotan laitteen kertomaa sykelukemaa herkeämättä. Sitten taas: supistus ja sykkeen romahdus. Pian huoneeseen juoksee kätilö, sitten lääkäri. Kun minulta otetaan verinäytettä samaan aikaan kun minun halutaan vaihtavan päälleni leikkauskaapu, päättelen itse, että sektioon tässä taidetaan olla menossa.

Toinenkin lääkäri saapuu huohottaen, kertoo hoitajalle juosseensa rappuset. Hän katsoo tietojani, sanoo vauvan syntymäpäivän olevan tänään. Kiireellinen sektio.
Sitten sänkyäni jo siirretään kohti ovea, kohti hissiä, kohti leikkaussalia ja toivottavasti kohti äitiyttä. Hissiä odottaessa näen hädän kätilöiden silmissä. Tunne tarttuu minuunkin. Tämä ei voi olla totta. Tämä tapahtuu jollekin toiselle. Jos olen koko raskausajan pelännyt ja jos olemme pienen kanssa päässeet tänne saakka, nyt ei voi tapahtua mitään kamalaa. Eihän?!

Kun hissi vihdoin saapuu, kätilö vakuuttaa kaiken menevän hyvin. Mutta kiire on melkoinen, ja niin näen sairaalakäytävien vilisevän silmissäni, kun minua viedään kovin kantapäin kohti leikkaussalia.

Leikkaussalissa hätäni vähän helpottaa. Näen salillisen ammattilaisia, joista jokainen valmistelee leikkausta, mutta tekee sen rauhallisesti ja varmasti, ehtii siinä sivussa tervehtiä minuakin. He ovat täällä meitä varten. Nämä ihmiset tekevät tätä monta kertaa päivässä. He tietävät, mitä tekevät. Panikoimiseni ei ainakaan auta asiaa nyt yhtään.