Pelkään särkymistä. Yritän mennä askel kerrallaan, sillä voihan olla, ettemme edes pääse alkion siirtoon. Meillä ei ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, miten käy. Ei voi kuin käyttää lääkkeitä kellontarkasti, käydä klinikalla ja odottaa, toivoa parasta. Eikä sille voi mitään, että ahdistaa.

Helpotus on valtava, kun alkio selviää sulatuksesta. Katson ultran kuvaruudulta, kuinka nelisoluinen ihmisenalku matkaa valkoisessa tähdenlennossa kohtuuni. Kun toimenpidepöytää lasketaan alemmas, tuijotan kattoa ja nieleskelen kyyneleitä. Uusi mahdollisuus vetää nöyräksi.

Päätän, että positiivisuus vetää puoleensa hyviä asioita. Uskallan jopa olla varovaisen toiveikas, tapahtuuhan meille pitkästä aikaa jotain hyvää.