Vuosi sitten kuulimme pienen sydämenlyönnit ensi kerran neuvolassa. Nyt painan korvani varovasti pienen rinnalle ja kuuntelen. Vain hetki, ja minua tarrataan lujaa hiuksista.

Jos en koskaan uskaltanut kuvitella, millaista arki lapsen kanssa olisi, en myöskään ajatellut sitä, miten lapsettomuus vaikuttaisi lapsen saamisen jälkeen. Vaikka olin käsitellyt tapahtuneita moneen kertaan yksin ja ammattilaisten kanssa, tunteet löivät välillä niin lujaa, että vähän säikähdinkin. Ristiriitaista kipuilla lapsettomuudesta, vaikka onkin äiti, tällä hetkellä vieläpä enemmän kuin mitään muuta.

En halua juhlissa antaa vauvaamme kenenkään syliin vauvakuumeen levittämiseksi, en halua kuulla vitsailua lasten tekemisestä. En halua kuulla vahinkoraskauksista, en lasten tekemisestä sopivalla ikäerolla. Olkaa hiljaa, antakaa näiden asioiden olla minulle edelleen kipeitä! Ei lapsettomuus häviä yhtäkkiä kuin taikaiskusta.

Välillä pienen kanssa liikkuessani huomaan, kuinka kaksin liikkuvat parit luovat meihin haikeita katseita. En tiedä kuvittelenko katseet tai niiden syyt, mutta joka kerran toivon: kunpa he tietäisivät, ettei helppoa ole ollut meilläkään.

Jossain vaiheessa on pakko myöntää. Kannan lapsettomuutta koko loppuelämäni mukanani, halusin tai en. Se on muovannut minusta tällaisen. Toisenlainen en kuitenkaan voisi kuvitellakaan olevani.