Samana päivänä kaksi asiaa, jotka saavat raskauden tuntumaan todemmalta. Ensimmäinen neuvolakäynti ja ensimmäinen kunnon kaulailu vessanpöntön kanssa pahoinvoinnin vuoksi.
Neuvolan terveydenhoitaja on kokenut ja jalat maassa. Kuuntelee vuodatuksen lääketieteellisestä historiastani ja kirjoittaa tarkasti kaiken ylös. Kertoo ruokavaliosta, tulevista käynneistä. Antaa mukaan kasoittain lukemista.
Saan myös sinikantisen äitiyskortin. Korttiin tulee merkintä, että kuluva raskaus on toinen. Tuntuu hyvältä, että ensimmäinen raskauskin huomioidaan, vaikka siinä kävi niin kuin kävi. Se on elettyä elämää, ei painajaista, vaikka välillä siltä tuntuikin.

Minä käyn töissä kassissani suuret määrät naposteltavaa. Säännöllisesti syömällä saan pahoinvoinnin pysymään aisoissa. Töiden jälkeen nukun ja syön. Minulla on jatkuva nälkä silloin, kun en voi pahoin. Siitä olen ylitarkka, mitä suuhuni laitan. Tiedän terveydenhoitajan luettelemat ruokarajoitukset turhankin hyvin, ja otan vielä vähän varman päälle. Jos kerran olen päässyt tänne saakka, en aio ottaa ylimääräisiä itseaiheutettuja riskejä.

Uskaltaudun nettiin lukemaan, mitä milläkin raskausviikolla tapahtuu. Samalla minun on kuitenkin aina pakko tarkastaa, minkä suuruinen keskenmenon riski on milläkin viikolla. Viikko viikolta on vähän helpompi hengittää, mutta minä tiedän, että aina jonkun on kuuluttava siihen pieneen prosenttisouuteen.