Epäusko ja pelko roikkuvat sitkeästi arjessa. En tiedä, helpottaako tämä koskaan. Mielenrauha säilyy aina vain hetken.
Lapsettomuuskin on vahvana läsnä. En oikein osaa suhtautua työkaveriin, joka iloitsee tulevansa mummoksi. Mummoksi tulon laskettu aika on minun laskettua aikaani myöhemmin. Ultrassa tai neuvolassa ei vielä ole käyty, mutta kaksi raskaustestiä tehty. Itselle nämä asiat eivät ole näin helppoja ja yksioikoisia. Tiedän varmasti ihan liikaa kaikesta siitä, mikä voi mennä pieleen. Osaan onnitella, mutten oikein jatkaa keskustelua. Ehkä uskon omaan lapseen sitten, kun pää näkyy.

Toisaalta vähän surettaa. Lähipiirini ei saa iloita näin. Olen vannottanut muutamia raskauden tietäviä pitämään salaisuuden, vaikka tiedän, kuinka kovasti osa haluaisi jo jakaa uutisen jonkun kanssa. Jospa heidänkin aikansa iloita avoimesti tulisi vielä. Lapsettomuutemme ei ole enää pitkiin aikoihin ollut vain minun ja mieheni välinen asia.

Pääsen pian neuvolalääkäriin, jonka mielestä minun on taustojeni vuoksi hyvä käydä kontrolleissa sairaalassa. Itse koeputkihedelmöitys ei tee tilannettani erikoiseksi, vaan munuaisongelma, sen aiheuttama verenpaine, verensiirto ja kaikki ne leikkaukset. Minun täytyy jo päättää, missä sairaalassa haluan synnyttää. Tuntuu hurjalta.

Tällä kerralla yritetään myös kuunnella sydänääniä. Ennen dopplerin asettamista vatsani päälle lääkäri varoittelee, ettei ääniä vielä välttämättä kuulu, vaikka kaikki olisikin kunnossa. Näillä viikoilla se on harvinaista. Doppler alkaa kuitenkin toistaa pian vahvaa jumputusta. Pienen sydän lyö 175 kertaa minuutissa.
Sydämeni alla lyö toinen sydän. Sanat eivät riitä kuvailemaan tunnetta.