Päivät sulavat viikoiksi, viikot kuukausiksi. Yritän pyristellä mukana. Käyn töissä, tapaan ystäviä, harrastan. Haluan tanssia baarissa pilkkuun asti ihan vain siksi, ettei kukaan herätä minua aikaisin aamulla.

Naurankin varmaan joskus, mutta puhdas, pulppuava ilo on poissa. En muista, mitä tein viime viikolla, eilistäkään en tahdo muistaa.

Raskaushormonipitoisuus pienenee todella hitaasti, mutta ei häviä. Nyt kun kerrankin olen raskaana, se on tällaista.

Oman surun kanssa osaa jo jotenkin elää, vaikeampaa on läheisten suru. Tunnen oloni voimattomaksi tilannettani itkevän ystävän edessä. On silti ihanaa, etten ole kipeiden asioiden kanssa yksin.