Kun elämä on pitkään potkinut päähän, on antanut itselleen erioikeuksia. Syödä hyvin, ostella kaikenlaista. Kun olenhan minä sen ansainnut. Jos on vaikeaa, pitää etsiä iloa sieltä, mistä saa.

Mutta eihän elämä voi ikuisesti jatkua näin. Olen viiden vuoden päästä ylipainoinen ja hukun kaikkeen materiaan, jota olen ympärilleni kerännyt. Eikä se materiakaan tuo oikeasti iloa. Kotona odottaa shoppailureissujen jälkeen se sama tyhjyys.

Suru tulee aalloissa. Välillä on parempia päiviä, välillä alan itkeä nähdessäni pieniä lapsia. Olen kadottanut itseni. En oikein tiedä, kuka olen.

Mutta sitten alkaa tapahtua ja alan taas toivoa. Suru siirtyy takavasemmalle, kun aloitan lääkityksen kohdun limakalvon kasvattamiseksi. Pääsemme sulattamaan pakastimessa olevia alkioita.

Popsimani estrogeeni saa minut erityisen herkäksi. Saan kaivaa nenäliinoja katsoessani mainoksia. Bongaan miesten möreitä ääniä ja miellyttäviä ulkomuotoja missä tahansa liikkuessani. Ja tämäkin vielä: Tuntuu, etten enää osaa ajaa autoa. Kaikkea ne hormonit tekevätkin.

Luen ja kuulen useista ihmetapauksista, joissa lasta ei ole pitänyt voida saada, mutta kas, sitten kuitenkin onnistuu. Luomusti tietysti. Jos niitä kerrotaan minulle lohdutustarkoituksessa, metsään menee. Tarinat vain ärsyttävät ja suututtavat. Jos muilla onnistuu, ei se tarkoita sitä, että meillä onnistuisi ikinä.