Tuhansia kyyneleitä. Kymmeniä kertoja turvonneilla silmillä töihin, kauppaan, harrastuksiin, nukkumaan. Katkeruutta, kateutta, vihaakin.
Olen tehnyt valtavasti töitä itseni kanssa ja parisuhteen parsimiseksi. Töitä on vielä jäljellä. Usein parempien aikojen jälkeen ei ole ollutkaan lisää parempia aikoja, vaan jälleen sukellus syvälle.
Kun voisikin tietää, että on menossa parempaan. Mutta kun tuntuu, että mitä pitempään tätä jatkuu, sitä katkerammaksi ja surullisemmaksi muuttuu.

Psykologi on opettanut minulle itsekkyyttä. Hän muistuttaa, kuinka tärkeää minun on pitää itsestäni huolta. Ei ole järkeä pakottaa itseään sosiaalisiin tilanteisiin, joista toipumiseen menee viikkoja. Minun ei ole pakko mennä vauvakutsuille, ristiäisiin tai pallomahaisten naisten kokoontumisiin. Perhejuhlien kuninkaan joulunkin saan viettää ihan miten itse haluan, viis muiden odotuksista.
Psykologi muistuttaa myös, kuinka tärkeää on päästää paha olo pois. Tuulettaa pää kunnolla. Patoamalla teen vain itselleni pahaa. Ja niitä patoja minä olen jo vuosia tehnyt. Mennyt koko ajan kohti seuraavaa hoitoa, seuraavaa toimenpidettä ja toivonut, että kohta on meidän vuoromme onnistua. Mutta niin, padot syövät sisältä. Psykologi saa minut vakuutettua siitä, että suuri suruni on oikeutettua. Niin silti, vaikka minusta tuntuu usein siltä, että maailmassa on isompiakin ongelmia, eivät minun suruni ole niitä suurimpia. Ja ah, minulle sanotaan ääneen, että kaikki tunteeni, ne hulluimmatkin, ovat sallittuja.

Menen vihdoin Lapsettomien yhdistys Simpukan vertaistukiryhmään. Jo ensimmäisellä kerralla yhteenkuuluvuuden tunne ventovieraiden ihmisten kesken on suuri. En tiedä näiden ihmisten sukunimiä, en ammatteja, en asuinpaikkoja, mutta tiedän, kuinka kipeää tekee. Kotona itken heidän kohtaloitaan ja ehkä vähän omaanikin. Ensimmäistä kertaa on tunne, etten ole yksin suruni ja erkoitumishalujeni kanssa.
Löydän tästä ryhmästä myös kaksi uutta ystävää. Uskomatonta, mutta lopulta meistä kaikista kolmesta tulee äitejä.