Raskaus on tuonut mukanaan uusia kykyjä. Olen kesäteatterissa, jonka näyttömö sijaitsee pienen metsikön vieressä. Matkalla kahvijonosta katsomoon haistan metsässä kasvavat metsämansikat. Naurattaa, olen varsinainen vihikoira.

Usko mahan sisäiseen elämään kestää yleensä noin viikon ultran tai sydänäänien kuuntelun jälkeen. Sen jälkeen iskee epäilys, onkohan kaikki vielä kunnossa.
Onnekseni minulla on viikoittain raskauteen liittyviä tutkimuksia. Ensin omakustanteinen ultra, sitten neuvola, pian neuvolalääkäri ja heti sen jälkeen niskapoimu-ultra.
Niskapoimu-ultrassa saan selittää lapsemme alkuvaiheita tarkasti ultraa tekevälle hoitajalle. Hän pahoittelee. Koeputkihedelmöityksellä alkunsa saaneet lapset ovat kuulemma niin harvinaisia, että hänen on pakko kysellä.

Ultrassa kaikki on kunnossa. Pieni pitää yksiössään kovia bileitä. Pääsemme ihastelemaan käsiä, jalkoja, sormia. Munuaiset, aivolohkot, lapsivettä täynnä oleva mahalaukku. Kaikki kohdallaan. Olen ultran ajan ihan sekaisin, ainoa mitä pystyn päästämään suustani, on ihmetystä kuvaava yninä. Onneksi mies on mukana, sillä en muista tapahtuneesta juurikaan.

Vaikka viikkoja on pian 12, en edelleenkään halua juurikaan puhua raskaudesta. Tuntuu, että pidän raskauden sitä paremmassa turvassa, mitä tiukemmin salaan sen.