Työnnän pientä vaunuissa satoja kilometrejä. Vaunulenkit muuttuvat rentouttavammiksi, kun minun ei enää koko ajan tarvitse pysähtyä tarkistamaan pienen hengitystä. En edelleenkään ole rento äiti, mutta pienen onneksi sentään rennompi.

Yhä harvempana yönä pyörin ja kuuntelen pienen liikkeitä. Pieni on kasvanut, hän ei enää tarvitse minua liikkuttaakseen itseään toiseen asentoon, muuttaakseen pahasti olevaa peittoa tai työntääkseen unipupua kauemmas. Hän osaa myös huutaa kovaäänisesti, jos jokin on vialla. Poissa ovat alkuaikojen pienet yninät ja maiskutukset, joiden perusteella pomppasin öisin pystyyn.

Minäkin olen äitinä kasvanut. Oppinut olemaan itselleni armollisempi, ottamaan välillä omaakin aikaa. Olemaan tekemättä kilotolkulla vauvan soseita pakastimeen, olemaan pumppaamatta maitoa yötä päivää.

Ja mikä uskomattominta, olen myös saanut ensimmäisen äitiystävän. Ystävän sillä perusteella, että meillä on samanikäinen lapsi. Kammoan edelleen äitiryhmiä ja pidän äitiyttä erittäin heikkona perusteena ystävyyden pohjaksi. Silti tukin nyt tämän toisen äidin kanssa kanssa jalkakäytävät ja kaupat rinnakkain kulkevien vaunujen kanssa ja nautin suunnattomasti yhteisistä retkistämme.

Olen ehkä sisimmässäni pelännyt olevani niin kovin erilainen äitinä kuin muut, mutta ystävä näyttää pelkoni olevan turha. Olen äiti siinä kuin muutkin, vaikka kannan sisimmässäni vielä lapsettomuuden tuskaa ja kipeitä menneitä.

Menneiden päälle alkaa kuitenkin muodostua uutta. Pieni opettaa minua elämään hetkessä.