Vauva on hyvä nukkumaan. Minä en. Heräilen öisin tarkastamaan, onhan kaikki kunnossa. Pumppaamaan maitoa, tai vain pyörimään sängyssä. Tätä jatkuu kuukausia. Saatan vain valvoa ja odottaa, että vauva heräisi syömään.

Päivisin en osaa nukkua, on niin paljon kaikkea. Mitä se kaikkea on, en näin jälkikäteen muista. Olen niin hormonihuuruissa ja vauvapöllyissä ja peloissani siitä, että tämä onni otetaan meiltä pois. Kaikissa oppaissa puhutaan vauvan uniongelmista. Jos jossain puhutaan äideistä, se liittyy yleensä masennukseen liittyviin nukahtamisongelmiin. En minä ole masentunut, vaan onnellisempi kuin koskaan. Mutta samalla myös kovin peloissani.

Yksi pahimmista hetkistä on, kun imetysviihteenä seuraamassani vauvaohjelmassa vauva menehtyy kätkytkuolemaan. Olen jakson jälkeen vielä hysteerisempi kuin aikaisemmin. Vaunulenkillä pysähdyn vähän väliä tarkistamaan, hengittäähän pieni.

Imetyksen kanssa teemme valtavasti töitä. Perustyytyväinen ja vähän itkevä vauva saa suurimmat raivarit rinnalla. Suren sitä, ettemme näytä pääsevän täysimetykseen sairaalasta kotiuduttuakaan. Samalla syyllistän itseäni siitä, että jos joku olisi aikaisemmin tullut valittamaan minulle imetysongelmistaan, olisin tuhahtanut ja ajatellut, että onpa ongelmat, olisi hiljaa, kun on kuitenkin saanut lapsen.

Imetys on kuitenkin niitä harvoja asioita, joita raskausaikana luomiini vauva-arkikuvitelmiin kuului. Muuten en elämää vauvan kanssa uskaltanut juuri ajatella. Etukäteisvalmistautuminen sujui asenteella ”eiköhän lapsen saaminen ollut vaikeinta, kaikesta muusta selvitään kyllä”. Lopulta päätän, että teemme pienen kanssa molemmat parhaamme ja se riittää. Aion käyttää vauva-ajan mieluummin siitä nauttimiseen kuin syömisongelmien kehittämiseen. Kun vielä pääsisin ylihuolehtimisesta, nauttiminen voisi olla helpompaa.