Olen ollut monta kertaa saman sairaalan leikkaussalissa, mutta tämä kerta on toisenlainen. Tällä kertaa meitä on leikkauspöydällä kaksi. Tähän kertaan ei toivottavasti kuulu surua ja pettymystä.

Salissa kaikki tapahtuu ripeästi ja määrätietoisesti. Kaikki muu, paitsi puutumiseni. Se kestää tuskastuttavan pitkään, kun tiedän, että on kiire. Lääkettä joudutaan lisäämään kerran, toisen, ehkä kolmannenkin, ennen kuin leikkaus pääsee alkamaan.

Tunnen painelua ja vetämistä. Yritän kuunnella, mitä lääkärit puhuvat, mutta he ovat kovin hiljaisia. Odotan pienen itkua, jotta tietäisin hänen voivan hyvin. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen se kuuluu. Ponteva, ihanaakin ihanampi itku. ”Tyttö, onneksi olkoon.” Näen vilauksen punaisena huutavasta pienestä, ennen kuin hänet viedään lääkärin hoiviin.

En voi uskoa tätä todeksi. Jos leikkaussaliin kiirehtiässämme tuntui, kuin kaikki tapahtuisi jollekin toiselle, nyt toivon, että tämä ihan oikeasti tapahtuu minulle. Pieni ei tarvitse kiireellistä hoitoa, mutta hänet viedään seurantaan. Ennen siirtämistä häntä näytetään vielä minulle kapaloituna. Käteni ovat kiinni kanyyleissa ja suojaverhoissa, joten en voi hipaistakaan häntä. Tervetuloa, onpa kiva, kun tulit luoksemme, sanon, ja pieni raottaa vähän toista silmäänsä.

Minä jään saliin. Helpotus voittaa pelon ja minua alkaa väsyttää, mutta haluan tietää, mitä tapahtuu. En voi nukahtaa nyt. Sitten kuulen sanoja sieltä täältä: repeämä, päivystäjä. Kipulääkettä lisätään. Virkistäydyn, kun kuulen leikkaussalista tutun äänen, oman endometrioosilääkärini. Sama lääkäri, joka tarjosi ison leikkauksen jälkeen käsipyyhepaperia kyyneleideni pyyhkimiseksi. Sama lääkäri, joka laittoi meidät IVF-jonoon. Sama lääkäri, joka hälytettiin kohdun ulkopuolisen leikkaukseen tapaninpäivänä. Nyt tunnen olevani turvallisissa käsissä, mikä ikinä repeämä onkaan.

Repeämä saadaan paikattua ja lääkäri poistuu salista, mutta palaa pian takaisin ja sanoo: ”Ai se olitkin sinä.”. Onnittelee. Meidän pitkä yhteinen taipaleemme on vihdoin saanut iloisen käänteen. Hän kertoo kohtuni revenneen, suosittelee seuraavaan synnytykseen suunniteltua sektiota. Minua naurattaa, seuraava synnytys. Tämä yksikin on jo niin iso ihme, että tuskinpa seuraavaa tulee. Lääkäri ymmärtää, mutta haluaa minun tietävän, ettei repämä ole este uudelle raskaudelle.

Menetän leikkauksessa paljon verta, mutta en osaa levätä. Heräämössä haluan vain tietää miten pieni voi, ja päästä näkemään hänet mahdollisimman pian. Soitan juuri lentokoneesta ulos päässeelle miehelle heräämön puhelimella: Onneksi olkoon, olet isä.
Tärisen, saan punasoluja ja yritän saada hoitajan ohjeiden mukaan varpaita heiluteltua.

Kun vointi alkaa kohentua, pääsen osastolle ja saan kapaloidun pienen kainalooni. Hän tarvitsee enää seurantaa vain sokeriarvoissa pienen kokonsa vuoksi. Olen lääkepöllyissä, mutta tilanteen uskomattomuuden muistan aina.
Päivä, johon en enää ollut jaksanut uskoa, lapsemme syntymäpäivä. Vuosia toivottu, vuosia unelmoitu. Niin monien vastoinkäymisten jälkeen meitä onkin kolme.