Käytännön matematiikkaa. Jos noin prosentti lapsettomuushoidoissa käyvistä joutuu sairaalaan hyperstimulaation vuoksi, ja kaksi prosenttia raskauksista on kohdun ulkopuolisia, millä todennäköisyydellä ne tulevat samalla henkilölle.

Alan surra menetystä. Alkio ei antanut periksi, ei millään. Alkio, jota minun olisi ollut tarkoitus pitää hyvänä ja kasvattaa hellyydellä, leikattiin pois.

Itken puolituttujen ihmisten eteisissä ja kahvipöydissä. Itken töissä kerta toisensa jälkeen, enkä aina edes jaksa salata asiaa. Suru on niin pinnassa, ettei koskaan aiemmin.

Välillä olen todella kiitollinen ympärilläni olevista ihanista ihmisistä, välillä olen katkera ja surullinen siitä, etteivät kaikki ihmiset osaa mielestäni suhtautua minuun ja kokemaani suruun. Joillekin on liikaa kysyä, kuinka voin.

Ajatukseni saavat minut tuntemaan itseni ilkeäksi ja katkeraksi ämmäksi. Epäilen elämän oikeudenmukaisuutta ja alan pelätä, mitä kamalaa seuraavaksi tapahtuu. Säikähdän, jos puhelin soi mielestäni outoon aikaan.

Mietin taas, kuinka kauan jaksan. Tässä on kyseessä minun terveyteni. Kerta toisensa jälkeen löydän itseni sairaalasta kytkettynä piuhoihin, letkuihin ja katetreihin. Sitten näen ihanaa unta vauvasta, joka ottaa lujasti kiinni sormesta, pikkurillistäni. Unen jälkeen ei ole yhtään epäselvää, jaksanko vielä.