Joulu ei tunnu joululta. Sisintä jäytävät suru, epävarmuus ja raskausoireet. Käyn joulupäivänä kontrolliverikokeessa, jolla halutaan varmistaa, että metotreksaatti on tepsinyt.

Raskaushormoni kuitenkin vaan jatkaa nousemistaan, joten saan käskyn tulla syömättä ja juomatta päivystykseen tapaninpäivän aamuna. Taas verikoe, jonka tuloksen valmistuminen kestää tunteja. Kun tulos tulee, alkaa tapahtua. Kaksi lääkäriä tutkii ultralla. Taas ikävät kaksi sanaa: kohtu tyhjä.

Tippa, alkulääkitys ja kiireellä leikkaussaliin. Olen kuulemma kävelevä aikapommi, väärässä paikassa oleva ja raskaushormonimäärän mukaan hyvin kasvava alkio voisi aiheuttaa suuren verenvuodon milloin vaan.

Niinpä olen pian taas tutulla osastolla vatsanahka tikattuna. Kuulen, kuinka leikkaavat lääkärit eivät onnistuneet löytämään endometrioosin vuoksi kiinnikkeisestä vatsastani munanjohtimia, joten paikalle hälytettiin päivystävä lääkäri. Alkioksi epäilty löytyi toisesta munanjohtimesta. Kiinnikkeiden vuoksi minulta joudutaan poistamaan myös toinen munanjohdin. Luomuihme ei enää ole mahdollinen.

Hoitajat kyselevät, kuinka jaksan. Vakuutan voivani hyvin. Totuus en, etten osaa surra, sillä on pakko saada ensin keho kuntoon. Mietin, yritetäänkö jatkuvilla ongelmilla viestiä meille jotain. 

Lääkäreiden mukaan on kuitenkin hyvä merkki, että olin raskaana, vaikka alkio olikin väärässä paikassa. Nyt raskaaksi tuleminen on todistetusti mahdollista. Takerrun toivoon uudesta raskaudesta. Se pitää minut edes jotenkuten järjissäni.