Kun viikkoja alkaa olla jo lähes 14, kerromme lopuillekin läheisille. Itketämme ihmisiä kerta toisensa jälkeen. Itse yritän pysyä tilanteissa kuivin silmin, mutta vaikeaa se on. Kertominenkin on jotenkin vaikeaa, vaikka juuri tämän uutisen olen halunnut kertoa niin pitkään. Lisään aina lauseita, kuten ”jos kaikki menee hyvin”. Eräs uutisen kuulevista halaa ja tunnustaa ajatelleensa, että jos joku, niin minä ansaitsisin tulla äidiksi. Tuntuu hyvältä, vaikka me molemmat tiedämme, ettei näitä asioita ansaita.

Maha pömpöttää jo melkoisesti, joten asian salaaminen hyvänpäiväntutuiltakaan ei ole helppoa. Olen mahastani iloinen ja ylpeä, mutta en ole valmis siihen, mitä pyöristyvä olemukseni saa kanssaihmisissä aikaan.
Olen kuin peura ajovaloissa, jos joudun tilanteeseen, jossa minun kuuluisi harrastaa small talkia aiheista raskaus, lapset tai synnytys. En minä halua juhlissa kuunnella ventovieraiden ihmisten synnytyskertomuksia tai puhua raskausviikoistani. En minä kuulu tähän joukkoon, olen edelleen se lapseton. Raskaana oleva lapseton, mutta lapseton kuitenkin.
Lisäksi minulla on edelleenkin tunne siitä, että mitä vähemmän puhun raskaudesta, sitä paremmin pidän sen turvassa. Ehkä joku luulee, että raskaus ei ole toivottu, sen verran outo suhtautumiseni hyvää tarkoittavien ihmisten kiinnostukseen raskauttani kohtaan voi olla. En minä osaa tätä.

Saan myös kuulla puolitutulta, että ikäiseni kuuluukin jo tehdä lapsia. Raskaaksi tulo alkaa kuulemma tietyn ikäisenä olla vaikeampaa. Kerrankin en ole hiljaa. Nostan tilanteen ahdistavuudesta poispäin painuneen katseeni kohti kaikkitietävää ja vastaan, ettei raskaaksi tulon vaikeus ikää katso. Se voi olla nuorillekin vaikeaa. Kaikkitietävä menee vaikeaksi ja jälkeenpäin minua vähän kaduttaa. Olisinko voinut ilmaista asian jotenkin lempeämmin. Olen vaan niin kyllästynyt olemaan se, joka ottaa kommentit tyynenä vastaan ja itkee myöhemmin.