Kotimme on vihdoin lapsiperheen. Ulkokaide on saanut tärkeän tehtävän kivikokoelman alustana. Vessan lattialla on erikokoisiksi revittyjä vessapaperinpaloja ja kaapista löytyneitä ihmetyksen aiheita (mielenkiintoisimpina terveyssiteeet ja laastarit). Keittiön lattia on tahmea viilistä, koska pieni haluaa syödä kaikkea itse.

Nauran viimeistä kotona otettua raskauskuvaa. Taustalla näkyy olohuone, jonka lattioilla ei ajelehdi mitään. Pöydällä nököttävät vain kaukosäätimet kauniissa rivissä. Nyt meillä sentään näyttää asutulta.

Epämukavat tilanteet tulevat nyt suunnasta, jota en osannut ennakoida. ”Milloinkas teille?” ja ”Eikö olisi jo aika?” -kommentit ovat vaihtuneet ohjeisiin sisarusten sopivasta ikäerosta ja perheen ainoan lapsen kamalasta kohtalosta. En ole vieläkään turvassa lisääntymisasioideni ruotimiselta kauppareissuilla tai sukujuhlissa. Kun kerran olemme todistaneet pystyvämme saamaan lapsia, tottakai teemme niitä lisää. Ahdistaa, itkettääkin. Etenkin silloin, jos vastapuoli ei ymmärrä lopettaa edes toteamukseeni: ”Toiset siinä onnistuvat, toiset eivät.”

Onnistumisia alkaa näkyä pienen harrastuksissa. Taaperouintiryhmässä kuulun vähemmistöön lättävatsani kanssa.