Olemme jo vähän malttamattomia, voi kuinka odotammekaan pientä elämäämme. Samalla 40 viikkoa tuntuu viiteen vuoteen suhteutettuna yhdeltä hujaukselta. Jos on viime vuodet tehnyt surutyötä siitä, ettei ehkä välttämättä koskaan tule äidiksi, on vaikea uskoa vajaassa vuodessa, että kyllä se taitaa sittenkin olla mahdollista.

Olen kuitenkin niin valmis kuin vaan voin olla. Pienet vaatteet on pesty ja silitetty. Sänky, turvakaukalo ja yhdistelmävaunut hankittu. Kaapit siivottu (en tosin tiedä, kenen kuvittelen asuvan kaapissa, mutta kaapit oli keskiraskaudessa pakko järjestellä). Viimeisimmät hankinnat aion tehdä vähän myöhemmin.

Viisi viikkoa ennen laskettua aikaa menen taas kontrolliin sairaalaan. Lääkäri huolestuu yliaktiivisista reflekseistäni ja haluaa ottaa minut osastolle tarkkailuun. Raskausmyrkytys, jos tämä nyt sitä on, voi nopeasti pahentua.
Tuntuu hassulta olla sairaalassa, kun olo on kuitenkin edelleen hyvä. Oma mieli on kuitenkin rauhallisempi, kun kuulen pienen sydänäänet aamuin illoin KTG-laitteen kautta. Täällä on myös pakko levätä.

Osaston potilaat vaihtuvat lähes päivittäin. Muutaman päivän jälkeen huomaan eräiden kasvojen näkyvän päiväsalissa kerta toisensa jälkeen. Pian jaamme tarinamme, joissa kaikki ei ole mennyt kuin oppikirjoissa. Ja niin tapahtuu sekin ihme, että ystävystyn jonkun kanssa osaltaan siksi, että olemme yhtä aikaa raskaana. Sairaalassaoloaikana tapaan myös synnyttämään tulevan naisen, jonka lapsi on saanut alkunsa samalla klinikalla kuin oma pienemme.

Proteiinin määrä virtsassa pysyy samana, eikä verenpaineissakaan tapahdu suuria muutoksia. Siksi pääsen sairaalasta silloin tällöin kotilomille. Lomat ovat ristiriitaisia. Toisaalta on ihana päästä kotiin, jättää sairaalakaapu kaappiin ja nähdä ulkomaailmaa. Päästä nukkumaan omaan sänkyyn, jonka vieressä kukaan ei puuskuta supistusten kourissa. Mutta olen joka kerran huolesta mykkyrällä palatessani takaisin sairaalaan ja helpottunut, kun pääsen taas KTG-laitteeseen. Käyrien seuraaminen on iloa silloin, kun pieni on vilkas ja kaikki kunnossa. Mutta sitten alkaa tulla kertoja, joilla kätilöt yrittävät saada pienen syketaajuuteen tarvittavaa vaihtelua heiluttelemalla vatsaani tai kiikuttamalla minulle mehua. Lopulta käyrät saadaan aina enemmillä tai vähemmillä tempuilla hyväksyttäviksi, mutta tällaisen ammattihuolehtijan mieltä tapaukset syövyttävät.