Munarakkulat kasvavat hyvin ja niitä tulee lääkärin yllätykseksi todella paljon. Reilun viikon pistosten jälkeen on munasolujen irrotuspiikin aika. Punktiossa munarakkuloita löytyy melkoinen saalis, lähes 50, mutta munasolu niistä löytyy vain muutamasta. Ilmeisesti määrä on korvannut laadun. Lääkäri on kuitenkin toiveikkaalla mielellä.

Solujen keräystä seuraavana päivänä olen voipunut. Pyörryn vessaan, en jaksa syödä. Soitan klinikalle ja kuulen, että vain kaksi munasolua on hedelmöittynyt.

Yöllä en saa nukuttua, henkeä ahdistaa. Kömmin sohvalle ja onnistun torkkumaan puoli-istuvassa asennossa.

Alkion siirtopäivänä voin vieläkin huonommin. Hoitaja kehottaa minua juomaan paljon. Yritän parhaani, mutta en jaksa. Mies tulee töistä kotiin, hakee postin ja siivoaa lattialle levinneet murot. Minä röhnötän sohvalla.

Klinikalla saamme huonoja uutisia. Yksikään hedelmöittyneistä alkioista ei ole selvinnyt. Lääkäri ei osaa sanoa, miksi näin kävi. Asiaa on kuulemma pohtinut iso joukko ammattilaisia. Mutta vaihtoehtoja on, seuraavalla kerralla kokeillaan toisenlaisia lääkkeitä. Alkaa taas pyörryttää. Menen makaamaan hoitopöydälle ja lääkäri kirjoittaa lähetteen sairaalan päivystykseen. Minulla taitaa olla munasarjojen hyperstimulaatio, elimistöni otti lääkkeistä liikaa buustia ja alkoi kerätä itseensä nestettä. 

Minut otetaan jo tutuksi tulleelle osastolle. Tippa käteen ja tarkkailua. Vatsaontelooni asennetaan katetri, jota pitkin ylimääräinen neste pääsee pois. Mahani on valtava pallo, näytän raskaana olevalta. Ihan kuin elämä haluaisi ilkkua vielä lisää.

Itsesäälissä pyörimisen keskeyttää huonekaveri. Myös hän on sairaalassa samasta syystä. Puhumme, puhumme ja puhumme. Hoitajat nauravat, ettei tämä taida mikään sairaalahuone ollakaan. Meillä on kylpyhuoneessa hiustenhoitotuotteet kauniissa rivissä, eikä meitä haittaa, että sairaalahuoneessa toinen kuulee kaikki hoitoon liittyvät asiat.

Kotiin päästyä ahdistaa. Enää ei ole sairaalan rutiineita, joiden avulla olen pystynyt välttelemään sitä tosiasiaa, että hedelmöityshoito meni todella huonosti. Enää ei ole vertaistukea viereisessä sängyssä.

Varsinainen suru antaa odottaa itsenään. Emmehän me mitään konkreettista menettäneet. Mutta silti, yhden mahdollisuuden. Suru tulee kiertoteitse. Ja suuri ihmetys.

Nainen kertoo tarinaa lapsista, joiden äidillä on alkoholiongelma. Lapset ihmettelevät naisen luona käydessään vessaharjaa: Mikä tuo on? 9-vuotias saattaa rullaluistelureissulla pissiä housuunsa.

En minä täydellinen väitä olevani. Mutta parhaat mahdolliset edellytykset järjestäisin. Ja arkijärjen muistaisin.

Pikku hiljaa alan valloittaa kehoani takaisin. Kehoa, joka on vuoden aikana joutunut vaikka mihin. Tuntunut välillä vieraalta, lääketieteen omistamalta.

Nautin liikunnasta puskevasta hiestä. Hyppelen ja heilun ihan vain siksi, että voin niin tehdä. Opettelen positiivista ajattelua. Yritän nauttia rauhallisista viikonloppuaamuista, kun ei ole kiire minnekään. Luen sanomalehdet tarkkaan ja mietin, millaista voisi olla, jos meitä olisi kolme. Mutta elämä on tällaista nyt. Ehkä ja toivottavasti lauantaiaamut ovat joskus toisenlaisia.

Meiltä kysytään, onko meille tulossa vauva. Kuulemme raskausuutisia. Näemme paisuvia mahoja. Olen aivan vereslihalla. Alan pelätä, että ihmiset ottavat lapset puheeksi. En halua kertoa kaikille, mutta miten selvitä tilanteista. Sanomalla, että olen pahasti allerginen haikaroille?

Tässä elämässä on paljon hyvää, mutta silti suru puskee koko ajan pintaan.