Olen väsynyt. En tiedä, onko se raskausoire vai testistressiä. Olen nukkunut monta yötä huonosti jännittäen testaamista. Lisäksi ravaan öisin vessassa moneen kertaan. Kuulostelen kehoani: pientä rintojen arkuutta, öklötystä ja mikä kumminta, en voi sietää makeaa. Mutta oireet ovat pieniä ja jos ne jonain päivänä tuntuvat vaimeammilta, huolestun.

Olo on onneksi tyyntynyt alun sekavuudesta. En voi oikein tehdä mitään, joten miksi murehtia ja surra kamalasti ennakkoon. Iloinen en osaa olla, mutta kiitollinen kylläkin. Silti epäilyttää, voiko meille oikeasti tapahtua jotain näin hyvää.
Kerromme iloisen uutisen jo nyt muutamalle läheiselle. Kun he kerran ovat kulkeneet kanssamme vaikeat vuodet, mikseivät he saisi välillä jakaa kanssamme jotain mukavaakin.

Opettelen laskemaan raskausviikkoja. Olen viikolla 6, kun alan vuotaa verta. Ensin vähän, sitten enemmän. Olo tuntuu tyhmältä, näin elämä napauttaa taas. Luulitteko jo, että saisitte onnellisen lopun? Aloitteko jo uskaltaa ajatella pidemmälle?
Soitan paniikissa klinikalle. Pääsen ultraan ja raskaushormonipitoisuuden mittaavaan verikokeeseen seuraavana päivänä. Minua varoitellaan, ettei ultrassa vielä välttämättä näy mitään. Vuoto voi olla merkki myös kohdun ulkoisesta, mutta asiat voivat vuodosta huolimatta olla hyvinkin. Tähän saakka meillä ei ole ollut muuta menetettävää kuin haave lapsesta. Nyt tilanne on toisin. Epätodellinen olo.