Käyn useita kertoja puhumassa psykiatrisella sairaanhoitajalla. Joka toinen kerta sairaanhoitaja on sitä mieltä, että minun pitää ehdottomasti aloittaa lääkitys, joka toinen viikko sitä mieltä, etten enää tarvitse apua. Mutta tällaista suru on aina ollut, aaltoilevaa.
En halua aloittaa lääkitystä, enkä enää edes käydä sairaanhoitajalla. En saa tästä mitään apua. Välillä aikoja perutaan lyhyellä varoitusajalla, välillä sairaanhoitaja onkin toinen, ja niin saan aloittaa kertomukseni taas ihan alusta.
Ilmoitan lopettavani käynnit ja varaan ajan psykologille, joka on erikoistunut lapsettomuuteen. Päätös on oikea, sen huomaan jo ensimmäisen käynnin jälkeen. Nyt kun alan saada itseäni kasaan, aloitamme miehen kanssa parisuhteen paikkailun. Yritämme muistaa, että olemme muutakin kuin lapsettomuushoidoissa käyvä pariskunta. Olemme kaikesta huolimatta me.
Kesään mahtuu myös juhlia. Tilaisuuksia, joissa kuuluisi iloita. Ongelma on, etten osaa. Häissä saan vetistellä rauhassa, itkeväthän siellä muutkin. Kukaan ei vaan tiedä, etten itke onnesta. Minä itken sitä, ettei hääpari taida tietää, millaista elämä voi olla. Ilon päivä, ilon juhla, vihjailuja ja toivepuhetta perheenlisäyksestä. Tietäisittepä vaan.
Jos joku lähestyisi nyt jollain todella osuvalla sanonnalla, kuten "Kaikella on tarkoituksensa" tai "Ihmiselle annetaan vain sen verran, kuin tämä jaksaa kantaa", vetäisin varmaan turpaan.
Kommentit