Tunnen olevani osa Kummeli-sketsiä. Tässä sketsissä ollaan psykiatrilla, minä olen potilas. Psykiatri istuu suuren huoneen toisella laidalla ruskeassa puvussa, kaulassaan rusetti.

Hän haluaa tietää, millainen on suhteeni uskontoon. Kysymys on tärkeä, koska tutkimuksen mukaan ihmisen suhtautuminen uskontoon vaikuttaa hedelmällisyyteen.

Hän haluaa tietää, itkenkö aina näin paljon. No, olipa miten vaan, täältä saan avun. Jos nyt alan itkeä nähdessäni raskaana olevia naisia, jospa terapian jälkeen alkaisinkin itkeä nähdessäni isomahaisia miehiä. Psykiatria naurattaa, minua ei.

Vaikka siltä tuntuukin, tämä ei ole sketsi. Tämä on tosielämää. Olen vihdoin saanut haettua apua ja nyt arvioidaan sitä, tarvitsenko sitä oikeasti. Puolitoistatuntisesta psykiatri puhuu itse suurimman osan ajasta. Hän muun muassa muistuttaa, kuinka aina on ollut huolta ja murhetta. Ennen vanhaan synnytykset saattoivat olla hyvin vaikeita ja sitten, kun ei ollut ehkäisyä, piti pelätä, kuinka seuraavassa synnytyksessä käy.

Psykiatrin mukaan kärsin lievästä masennuksesta. Hän suosittaa useita käyntejä psykiatrisella sairaanhoitajalla ja mahdollista lääkitystä.

Minä en jaksa mitään. En edes kysyä, ovatko kaikki käynnit täällä näin turhia. Olen itse täysin solmussa, parisuhde on kriisissä, eikä missään näy valoa. En enää jaksa välittää mistään.