En muista, milloin olisin ollut iloinen. Minä, joka olen ollut positiivisen ajattelun mestari ärsyttävyyteen asti. Alkukesän tyytyväisyys on poissa.

Kesä on ollut yhtä sumua, harmautta, itkua ja itsesääliä. En tiedä, mikä on masennusta, tosin turhaanpa minä sitä analysoin. En tiedä, milloin harmaus loppuu, sillä joskushan se on loputtava. Epäilyttää ensimmäistä kertaa, löydänkö harmaudesta ulos ilman apua.

Tässä harmaudessa yritän kuitenkin olla jotakuinkin normaali, harrastaa ja olla sosiaalinen. Välillä se on melko haasteellista. Tämä tenttaus käydään harrastuspiireistä tutun (tai neljäsosatutun) kanssa:

-Ei sulla lapsia ole?

-Ei ole.

-Eikä tule?

-…

-Ei sulla ikä ainakaan paina.

-…

-Mutta työ ja harrastukset.

-…

-Työkaveri teki lapsen 54-vuotiaana. Sitten se laski, että on 72-vuotias, kun lapsi on täysi-ikäinen.

Mitäpä tähän lisäämään. Kuin että annattehan minulle kärsivällisyyttä kohdata näitä… näitä… no, jätän sanomatta.