Ennen rakenneultraa valvon yöllä. Pelkään. Mitä, sitä en oikein tiedä itsekään. Tätä pelkoa, niin kuin muutakin raskausajan pelkoa, on vaikea jälkeenpäin eritellä. Se on epämääräinen, häilyvä ja usein läsnä. En voi sille mitään, että myös joka kerran neuvolassa jännitän, löytäähän terveydenhoitaja vatsanpeitteideni läpi tutun sydämen sykkeen.
Välillä havahdun, osaanko ollenkaan nauttia raskaudesta, kulutanko kaiken ajan pelkäämiseen. Kaikesta huolehtimisesta huolimatta raskaus on ihanaa ja todennäköisesti ainutkertaista aikaa.

Iltaisin televisio pysyy taloudessamme kiinni. Makaamme miehen kanssa sohvalla, miehen käsi vatsallani. Kuplimista muistuttavat hipaisut ovat muuttuneet kovemmiksi. Pieni potkii, nyrkkeilee ja vaihtaa asentoa. Me kolme kotisohvalla, uskomatonta.

Elämme päivä kerrallaan, emmekä edelleenkään uskalla juuri tehdä hankintoja vauvaa varten. Ja kun lopulta teemme ensimmäisen ostoksen, on se sateenkaaren väreissä oleva muovihökötys: kävelytuoli. Se liikkuu, soi ja helisee. Minulla ei ole aavistustakaan, viihtyvätkö vauvat sellaisissa, tai ovatko sellaiset edes suositeltavia, mutta se on tarpeeksi epämääräistä ja turhaa, eikä vauva käytä sitä heti laitokselta kotiuduttuaan.
Tuoli nököttää huoneen nurkassa huvittavan näköisenä. Se on taloudessamme pitkään ainoa esillä oleva todiste (vatsani lisäksi) siitä, että meille on toivottavasti muutaman kuukauden kuluttua tulossa vauva.

Koska monet ystävistämme ovat ehtineet saada jo lapsen tai useampia, saamme valtavat määrät vaatteita ja tavaroita. Osan lainaan, osan omaksi. Lainaan ottaminen tuntuu helpommalta kuin uuden ostaminen. Olen oudon taikauskoinen, mutta lainavaatteilla uskallan täyttää laatikkomme. Ilman ihania ystäviämme tilanne voisi olla kuten hedelmöityshoitojen aikaan näkemässäni unessa.

Äitiyspakkauksen saaminen tuntuu oudolta, mutta myös kutkuttavan ihanalta. Silmät kostuvat, kun postin virkailija hakee laatikon takahuoneesta. Kotona istun kävelytuolin viereen ja käyn pakkauksen läpi vaatekappale vaatekappaleelta, hellästi.
Peloista huolimatta olo on välillä niin onnellinen ja seesteinen, että ihmetyttää. Tällaiseen oloon en ole viime vuosina tottunut.