Juuri kun suurin keskenmenoriski on ohi ja pystyn hengittämään vähän vapautuneemmin, alan vuotaa kirkasta verta. Mahaa jäytää.
Pelottaa. Aloinko jo liikaa uskoa huomiseen, aloinko jo suhtautua liian positiivisesti. Rakastan tätä lasta. Älkää ottako häntä pois, pyydän.

Kun veren tulo jatkuu toista päivää, soitan äitiyspoliklinikalle. He eivät ota minua vastaan, koska raskaus on vielä näin alussa, enkä ole vuotanut heidän mielestään liikaa.
Minun on pakko päästä lääkäriin jonnekin, en voi elää epävarmuudessa. Saan ajan terveysasemalle nuorelle lääkärille, joka kuuntelee huoleni ymmärtäväisesti. Tekee sisätutkimuksen, ropeltaa etsiessään kohdunsuuta ja pyytelee välillä anteeksi. Onhan siellä verta, mutta kohdunsuu on kiinni.
Ehdotan sydänäänten kuuntelua. Lääkäri innostuu ajatuksesta ja hakee dopplerin. Etsii, etsii, etsii. Doppler toistaa vain minun sydämeni verkkaista sykettä. Ei tuttua jumputusta mistään.
Saan lähetteen äitiyspoliklinikalle. Lähetteessä lukee keskenmenoepäilys. Yritä ottaa rauhallisesti, lääkäri kehottaa.

Olen kuin Liikenneturvan kauhukampanjasta, kun ajan autolla itku silmässä äitiyspoliknikalle. Yritä ottaa rauhallisesti, kuka tässä tilanteessa voisi tehdä niin? Sympaattinen kätilö ottaa minut vastaan, näkee punareunaiset silmät ja ripsivärin rippeet väärissä paikoissa. Pääsen lääkärin vastaanotolle heti, kun jollakin on aikaa. Saan luvan hakea syötävää, koska odotusaikaa ei voi tietää.

Lähes tunti odottelua. Mutustan sämpylää ja kuulen väkisinkin muiden odottajien syyt tulla poliklinikalle. Kuulen toisten sikiöiden sydämensykkeet odotustilaan. Välillä minut vastaanottanut kätilö käy vaivihkaa kurkistamassa, miltä näytän.

Lopulta on minun vuoroni. Lääkäri kuuntelee huoleni, huokuu sympatiaa ja ammattitaitoa. Tarkastaa kohdunkaulan, ennen kuin alkaa ultrata. Syke näkyy ultrassa heti. Tasaisena, vahvana. Sikiö jumppaa kuin todistaakseen, että kaikki on hyvin, älä äiti huoli. Lääkäri ottaa vielä mitat, jotka vastaavat edelleen viikkoja.

Lähden poliklinikalta sekavin tunnelmin. Minut vastaanottanut kätilö on puhelimessa, mutta keskeyttää puhelun kysyäkseen, olihan minulla kaikki kunnossa. En osaa kuin hymyillä ja nyökätä, moinen huolehtiminen alkaa liikuttaa. Itku vyöryy taas hississä, mutta palaan töihin muina naisina. Sellainen pitkäksi venähtänyt lounastunti.