Adoptio on ollut mielessä pitkään. Olen puhunut siitä miehelle jo ennen kuin tiesimme mitään endometrioosista tai siitä, mitä koeputkihedelmöityksissä tapahtuu. Olemme puhuneet, lukeneet ja tutkineet. Minä olen käynyt myös tapaamassa adoptioperheitä, leikkinyt kotinsa Suomesta saaneiden lasten kanssa, seurannut heidän kiukkujaan ja vatsanpohjasta pulppuavia naurujaan. Ojentanut nukkekodin nukkeja, pyörittänyt hyppynarua. Ja todennut taas kerran, kuinka voisin hyvin kuvitella tulevani adoptoidun lapsen äidiksi. Rakkaus on paljon biologiaa suurempaa.

Nyt uskaltaudumme miehen kanssa adoptiota harkitsevien infotilaisuuteen. Suuren salin joka ikinen penkki täyttyy, meitä on todella paljon. Tavallisia ihmisiä, kaikilla määrätietoinen ja toiveikas katse. Infossa kerrotaan pitkistä jonoista, selvityksistä ja vaatimuksista. Lopuksi jaetaan lomakkeet adoptioneuvontaan hakemista varten. Taittelen lomakkeen ja asetan juhlallisesti laukkuuni lompakon ja ryttääntyneen nenäliinan seuraksi. Tärkeä paperi.
Olemme saaneet itsemme ja parisuhteemme siihen kuntoon, että voimme siirtyä elämässä eteenpäin. Töitä se on vaatinut, mutta ei rakkaus ole minnekään näinä kovina vuosina hävinnyt.

Saamme vihdoin käytyä myös lapsettomuushoitojen loppuyhteenvedossa. Yllätykseksemme lääkäri on sitä mieltä, että meidän kannattaisi kokeilla vielä kerran. Tulokset ovat kaikesta huolimatta olleet lupaavia. Olenhan tullut kerran raskaaksikin.
Vuoden tauko hoidoista on tehnyt hyvää ja olemme valmiit vielä tähän kertaan. En halua, että vuosien päästä alankin jossitella, entä jos olisimmekin vielä kerran yrittäneet. Mutta tämä on viimeinen kerta. Jatkuva suru saa riittää. Ehkä adoptio on meidän tapamme tulla vanhemmiksi. Ihana ajatus.

Teen entistä enemmän surutyötä siitä, ettemme koskaan saa biologista lasta. Kuka tietää, ehkä emme saa lasta ollenkaan, adoptio on vaativa ja epävarma prosessi. Mutta minulla on vain tämä elämä. On asenteesta kiinni, kuinka käsittelen vastoinkäymiset ja surut. Ne jäävät osaksi minua ja muokkaavaat persoonaa, mutta ei niiden tarvitse kummitella vuosikymmeniä. Ja vihdoin tunnen olevani taas oma itseni.