Ja niin viimeinen hoitokerta alkaa. Lääkkeet odottavat jääkaapissa, keltainen käytettyjen neulojen keräyspurkki vessassa. Toivo, tämä uskomaton ja sitkeä, ehkä vähän hölmökin kaveri alkaa taas herätä. Ehkä meillekin voi vielä joskus, jossain tapahtua jotain hyvää. Ehkä. Adoptiopaperitkin ovat siirtyneet kassini pohjalta jonkun pöydälle, liitteenään tarvittavat lääkärintodistukset ja muut viralliset paperit.

Olen syönyt e-pillereitä endometrioosin pitämiseksi kurissa. Olemme lääkärin kanssa laskeneet, milloin minun kannattaa lopettaa pillereiden syöminen, jotta pääsen aloittamaan pistokset sopivaan aikaan. Mutta kuukautisia ei kuulu. Lääkäri haluaa tarkastaa tilanteen ja ultran perusteella päättää, että emme odota vuotoa, vaan aloitamme pistokset heti.

Seuraava ultra tuo taas maan pinnalle. Hoito keskeytetään, sillä yksi munarakkula on lääkärin yllätykseksi kasvanut muita selvästi isommaksi. Pistokset lopetetaan ja odotetaan kuukautisia. Uusi yritys myöhemmin.
Surettaa ja harmittaa. Taas uudenlainen takapakki. Hautaudun sohvalle peiton alle suklaalevyn ja puhelimen kanssa. Mussutan suklaat ja puhun pitkän puhelun ystävän kanssa.
Seuraava päivä on jo parempi. Olen oppinut suremaan tässä ja nyt, enää en patoa tunteita sisälleni kasvamaan. Tärkeä taito.