Viikonloppulomalla teen paniikkiostoksia. Ihmettelen kaupassa imetysliivejä, vaikka sairaalassa minua on vannotettu vain lepäämään kotonakin. Tilaan netistä toppapussin, jotta pieni tarkenee tulla kotiin. Muut minivaateostokset saavat odottaa, onhan meillä lainavaatteita.

Palatessani sairaalaan pääsen pitkästä aikaa ultraan. Lääkärin mielestä voisin palata kotiin, koska tilani on ollut pitkään hyvä. Olen itse ideaa vastaan, sillä mies on työmatkalla ja tiedän, kuinka kotona vain huolehtisin ja laskisin pienen liikkeitä.
Lääkärin mielipide muuttuu, kun hän alkaa ultrata. Sikiön kasvu on hidastunut ja näyttää, että lapsivettäkin on niukasti. Synnytys aiotaan käynnistää seuraavana päivänä, kun viikkoja on tasan 37.

Olen odottanut tätä niin pitkään, mutta nyt pelottaa. Kaikki tuntuu tapahtuvan kamalan nopeasti. Pienen hyvinvointi pelottaa. Ajatukset sinkoilevat sinne tänne: Eihän minulla ole mukana kameraa, ei vaatteita vauvalle. Mieskin on ison meren takana.

Kun vähän aikaa sitten tunsin olevani niin valmis kuin vaan voin olla, nyt epäilyttää. Voiko tähän ikinä valmis ollakaan. Vaikka olisi toivonut kuinka pitkään, vaikka olisi silittänyt kuinka monta bodya, vaikka käynyt kuinka monessa neuvolan järjestämässä perhevalmennuksessa. Suuri loikka tuntemattomaan. 

Illan KTG-käyrillä olen tavallista pitempään. Välillä pienen syke tipahtaa ihan alas, mutta palaa sieltä kuitenkin pian takaisin. Se on kuulemma normaalia, kunhan sykkeen normalisoituminen tapahtuu nopeasti.

Lopulta käyrä hyväksytään. Nukun yön huonosti.