Odottavan aika2019-10-31T14:49:34+02:00Blog Integration Feed Generatorhttps://odottavanaika.vuodatus.net/Inahttps://odottavanaika.vuodatus.net/Kun aloitin blogin, halusin päivittää tätä säännöllisesti. Ei siis näin, kuukausien hiljaiseloa ja blogin ainoa kuvakin hukassa. Kyse ei ole siitä, etteikö olisi sanottavaa. Sitä on paljon, mutta ajatukset häviävät jonnekin ennen kuin saavuttavat tietokoneen näppäimistön.
Kyse ei myöskään ole siitä, etteikö mitään tapahtuisi. Tapahtuu paljonkin. Olen kuitenkin varovainen kertomaan reaaliaikaisista tapahtumista. Varovainen siitä huolimatta, että juuri täältä voisin saada voimaa ja vertaistukea. Jostain syystä on kuitenkin tällä hetkellä helpompaa toivoa ihan hiljaa, ihan varovasti. Emme ole kertoneet kuin muutamalle läheisellekään toiveesta ja sen myötä elämään hiljaa ujuttautuneesta surusta.
Olemme taas lapsettomuusklinikan asiakkaita. Etukäteen mietin, kuinka jaksaisin jälleen jatkuvia lääkärikäyntejä, lääkkeitä ja kehon syynäämistä. Se on ollut tässä helpointa. Pahinta on ollut heräävä toivo ja sen rikkoutuminen. Toki tämä on ollut nyt toisenlaista. Ei kuitenkaan niin, että yrittämisen ottaisi kevyemmin. Että pettymys olisi pienempi. Etteikö mieleen puskisi myös katkeria ajatuksia.
Sulatimme pakkasessa olleet kaksi alkiota. Ensin e-pillereillä sekoitettu keho oli hämillään, ei osannut luoda tarpeeksi hyviä kasvuoloja uudelle elämälle. Yritys keskeytettiin. Toisella kerralla keho taipui lääkkeiden tahtoon paremmin. Toinen alkio selvisi sulatuksesta. Kärsineenä, mutta kuitenkin. Kaksi viikkoa yritin ajatella muuta. Raskaustesit, kaikki kolme, toivat mukanaan surun. Surun menetetystä mahdollisuudesta. Surun, jota en ollut kaivannut elämääni. Nämä alkiot tuntuivat vielä jotenkin rakkaammilta, ne olivat saaneet alkunsa samaan aikaan kuin kohta 2-vuotias pieni.
Tällä kertaa osasin surra toisella tavalla, kai siihenkin voi harjaantua. Itkin, itkin oikein kunnolla reilun viikon ajan. Sitten keskityin jo olemassa olevaan, tähän onneen. Tärkeintä on, ettei pieni joudu kärsimään yrittämisestä. Siksi emme aio jatkaa tätä ikuisuuksia. Mutta elämälle on annettava vielä mahdollisuus. Sitten ei myöhemmin harmittele, että entä jos. Sitten on helpompi keskittyä ihan muuhun.
Raskausaikana ja vielä synnytyssairaalassakin olin varma, että pieni on meidän ainokaisemme. Pikku hiljaa toive toisesta kasvoi suuremmaksi niin, että se oli itsellekin myönnettävä. Varmasti olisimme onnellisia kolmestaan jatkossakin, vähintään yhtä onnellisia kuin nyt. Siksi tunnen välillä olevani ahne, kun haaveilen toisesta lapsesta. Olo tuntuu vielä ahneemmalta, kun minulla on lisäksi ystäviä, joiden toivoisin saavan sen kovasti odotetun ensimmäisen lapsensa. Olen kuitenkin saanut enemmän, kuin koskaan uskalsin kuvitella.
En tiennyt blogia aloittaessani, kuinka tämä päättyy. Kuinka pitkään kirjoitan, mitä kirjoitan, saanko lukijoita. Tämä on blogi lapsettomuudesta ja siitä toipumisesta. Asiaa olisi vieläkin, mutta niin toisenlaista. Ehkä aloitan joskus oman salatun blogin pienelle, ehkä kirjoitan vielä toisen lapsen toiveesta. Ehkä.
Blogin pitäminen on antanut valtavasti ja jokaikinen kommentti merkinnyt paljon. Tätä kautta olen myös tutustunut moneen kohtalotoveriin, saanut paljon ajateltavaa, perspektiiviäkin. Toivon teille kaikille oikein hyvää uutta vuotta. Olette ihania, muistakaa se.
Nyt lyön blogilleni pisteen, ainakin toistaiseksi. On aika päästää menneistä jo enemmän irti. Keskittyä tähän päivään. Rakentaa legoista huimia torneja, tehdä piha täyteen lumienkeleitä, järjestää iltatansseja olohuoneessa, ihmetellä maailmaa. Onni on suuri, mutta olisi mukavaa, jos onnea olisi jakamassa vielä yksi. Jonain päivänä, jotakin kautta.
]]>2012-12-30T15:20:01+02:002019-10-31T14:46:34+02:00https://odottavanaika.vuodatus.net/lue/2012/12/talvi-2012-tanaan-lyon-pisteenInahttps://odottavanaika.vuodatus.net/Onni on tässä.
Kun puhallan saippuakuplia niin pitkään, että alkaa pyörryttää.
Kun rakennan hiekkakakkuja kasapäin vain siksi, että toinen saisi ne rikkoa.
Kun laulamme niin, että pieni täydentää aina samat kohdat.
Kun käymme päämäärättömillä pyörälenkeillä, joiden tärkeimmät pysähdyspaikat ovat leikkipuistojen keinut.
Kun pieni kietoo kätensä kaulaani ja puristaa niin lujaa, että sydän tahtoo pakahtua.
Kun nauramme samoille asioille.
Vasta nyt uskallan sanoa ääneen: Olen onnellinen.
]]>2012-10-31T15:20:01+02:002019-10-31T14:46:38+02:00https://odottavanaika.vuodatus.net/lue/2012/10/kesa-2012-tama-hetkiInahttps://odottavanaika.vuodatus.net/Kotimme on vihdoin lapsiperheen. Ulkokaide on saanut tärkeän tehtävän kivikokoelman alustana. Vessan lattialla on erikokoisiksi revittyjä vessapaperinpaloja ja kaapista löytyneitä ihmetyksen aiheita (mielenkiintoisimpina terveyssiteeet ja laastarit). Keittiön lattia on tahmea viilistä, koska pieni haluaa syödä kaikkea itse.
Nauran viimeistä kotona otettua raskauskuvaa. Taustalla näkyy olohuone, jonka lattioilla ei ajelehdi mitään. Pöydällä nököttävät vain kaukosäätimet kauniissa rivissä. Nyt meillä sentään näyttää asutulta.
Epämukavat tilanteet tulevat nyt suunnasta, jota en osannut ennakoida. ”Milloinkas teille?” ja ”Eikö olisi jo aika?” -kommentit ovat vaihtuneet ohjeisiin sisarusten sopivasta ikäerosta ja perheen ainoan lapsen kamalasta kohtalosta. En ole vieläkään turvassa lisääntymisasioideni ruotimiselta kauppareissuilla tai sukujuhlissa. Kun kerran olemme todistaneet pystyvämme saamaan lapsia, tottakai teemme niitä lisää. Ahdistaa, itkettääkin. Etenkin silloin, jos vastapuoli ei ymmärrä lopettaa edes toteamukseeni: ”Toiset siinä onnistuvat, toiset eivät.”
Onnistumisia alkaa näkyä pienen harrastuksissa. Taaperouintiryhmässä kuulun vähemmistöön lättävatsani kanssa.
]]>2012-10-24T14:40:01+03:002019-10-31T14:46:41+02:00https://odottavanaika.vuodatus.net/lue/2012/10/kevat-2012-ainoasta-lapsesta-kasvaa-itsekas-erakkoInahttps://odottavanaika.vuodatus.net/Me täällä, tässä joukossa, vauvaharrastuksessa. Tavallisena äiti–lapsi-parina. Vaikka koenkin tärkeänä kertoa lapsettomuudesta osalle uusistakin tuttavuuksista, nautin siitä, että tässä joukossa kukaan ei tiedä taustaamme. Olemme uskaltautuneet muiden pariin ja pidämme siitä molemmat.
Samanlaiset pienet ongelmat. Aamuyön herätykset, syömisongelmat, raivarit puettaessa. Ihanat lapset ympärillä, ihanin tietysti oma. Ja kun ryhmässä tavan mukaisesti lauletaan syntymäpäiväsankarille, tällä kertaa pienelle, on pakko räpytellä silmiä vimmatusti. Kätkeä päätä sylissä istuvan pienen taakse siksi aikaa, että saan koottua itseni.
Jos olisimme saaneet vauvan aiemmin, hän ei olisi ollut juuri hän. Jos olisimme saaneet vauvan aiemmin, nyt elämäämme tulleet ihanat ihmiset olisivat jääneet tuntemattomiksi. Jos ja jos. Olen aina vihannut jossittelua, mutta silti niin nyt teen.
Pitkän tauon jälkeen viime vuosien kovat kokemukset nousevat yhtäkkiä taas mieleen. Leikkaukset, jatkuvat epäonnistumiset, itkut itkujen perään. Lamaannuttava epävarmuus ja sitku-elämä. Tunteet, joita ei olisi halunnut tuntea. Toimenpiteet, joita ei olisi halunnut kokea. Nyt, kun elämässä on seesteinen vaihe, tunnen pakottavaa tarvetta kaivella vanhoja arpia auki.
Teen sen, mitä olen harkinnut vuosia. Aloitan oman blogin. Osaksi terapoidakseni itseäni, päästäkseni sinuiksi menneen kanssa. Osaksi siksi, että haluan kertoa jollekin samojen ongelmien kanssa elävälle, että näinkin voi käydä. Onnellisia loppujakin on olemassa, vaikka välillä tuntuisi siltä, että onnelliset loput osuvat vain muiden kohdalle.
Kun pieni nukkuu, minä palaan vanhoihin päiväkirjoihin ja kirjoitan tätä. Välillä itken, välillä nauran. Mutta useimmiten vaan ihmettelen, että tämä on totta.
]]>2012-10-03T14:00:01+03:002019-10-31T14:46:44+02:00https://odottavanaika.vuodatus.net/lue/2012/10/talvi-2011-2012-nainkin-voi-kaydaInahttps://odottavanaika.vuodatus.net/Työnnän pientä vaunuissa satoja kilometrejä. Vaunulenkit muuttuvat rentouttavammiksi, kun minun ei enää koko ajan tarvitse pysähtyä tarkistamaan pienen hengitystä. En edelleenkään ole rento äiti, mutta pienen onneksi sentään rennompi.
Yhä harvempana yönä pyörin ja kuuntelen pienen liikkeitä. Pieni on kasvanut, hän ei enää tarvitse minua liikkuttaakseen itseään toiseen asentoon, muuttaakseen pahasti olevaa peittoa tai työntääkseen unipupua kauemmas. Hän osaa myös huutaa kovaäänisesti, jos jokin on vialla. Poissa ovat alkuaikojen pienet yninät ja maiskutukset, joiden perusteella pomppasin öisin pystyyn.
Minäkin olen äitinä kasvanut. Oppinut olemaan itselleni armollisempi, ottamaan välillä omaakin aikaa. Olemaan tekemättä kilotolkulla vauvan soseita pakastimeen, olemaan pumppaamatta maitoa yötä päivää.
Ja mikä uskomattominta, olen myös saanut ensimmäisen äitiystävän. Ystävän sillä perusteella, että meillä on samanikäinen lapsi. Kammoan edelleen äitiryhmiä ja pidän äitiyttä erittäin heikkona perusteena ystävyyden pohjaksi. Silti tukin nyt tämän toisen äidin kanssa kanssa jalkakäytävät ja kaupat rinnakkain kulkevien vaunujen kanssa ja nautin suunnattomasti yhteisistä retkistämme.
Olen ehkä sisimmässäni pelännyt olevani niin kovin erilainen äitinä kuin muut, mutta ystävä näyttää pelkoni olevan turha. Olen äiti siinä kuin muutkin, vaikka kannan sisimmässäni vielä lapsettomuuden tuskaa ja kipeitä menneitä.
Menneiden päälle alkaa kuitenkin muodostua uutta. Pieni opettaa minua elämään hetkessä. ]]>2012-09-04T12:50:01+03:002019-10-31T14:46:47+02:00https://odottavanaika.vuodatus.net/lue/2012/09/syksy-2011-aavistuksen-rennompiInahttps://odottavanaika.vuodatus.net/Vuosi sitten kuulimme pienen sydämenlyönnit ensi kerran neuvolassa. Nyt painan korvani varovasti pienen rinnalle ja kuuntelen. Vain hetki, ja minua tarrataan lujaa hiuksista.
Jos en koskaan uskaltanut kuvitella, millaista arki lapsen kanssa olisi, en myöskään ajatellut sitä, miten lapsettomuus vaikuttaisi lapsen saamisen jälkeen. Vaikka olin käsitellyt tapahtuneita moneen kertaan yksin ja ammattilaisten kanssa, tunteet löivät välillä niin lujaa, että vähän säikähdinkin. Ristiriitaista kipuilla lapsettomuudesta, vaikka onkin äiti, tällä hetkellä vieläpä enemmän kuin mitään muuta.
En halua juhlissa antaa vauvaamme kenenkään syliin vauvakuumeen levittämiseksi, en halua kuulla vitsailua lasten tekemisestä. En halua kuulla vahinkoraskauksista, en lasten tekemisestä sopivalla ikäerolla. Olkaa hiljaa, antakaa näiden asioiden olla minulle edelleen kipeitä! Ei lapsettomuus häviä yhtäkkiä kuin taikaiskusta.
Välillä pienen kanssa liikkuessani huomaan, kuinka kaksin liikkuvat parit luovat meihin haikeita katseita. En tiedä kuvittelenko katseet tai niiden syyt, mutta joka kerran toivon: kunpa he tietäisivät, ettei helppoa ole ollut meilläkään.
Jossain vaiheessa on pakko myöntää. Kannan lapsettomuutta koko loppuelämäni mukanani, halusin tai en. Se on muovannut minusta tällaisen. Toisenlainen en kuitenkaan voisi kuvitellakaan olevani. ]]>2012-08-25T14:45:01+03:002019-10-31T14:46:50+02:00https://odottavanaika.vuodatus.net/lue/2012/08/kesa-2011-menneiden-morotInahttps://odottavanaika.vuodatus.net/
Vuosia olen ollut lapseton, joukkoon kuulumaton tahtomattaan. Se, joka vaivaantuu tietyistä puheenaiheista ja pakenee välillä vessaan itkemään. Jonka seurassa sanojaan on pitänyt varoa. Ettei kehu liikaa, muttei ainakaan valita pienistä. Eikä ainakaan kysele, että milloinkas teille.
Vuosia olen täyttänyt kalenterini vapaaehtoistöillä, matkoilla, sovituilla tapaamisilla. Tehnyt ylitöitä, janonnut haasteita, opiskellut töiden ohessa. Peittänyt pahaa oloa ja tyhjää syliä vimmattuun tekemiseen.
Nyt tärkein on tässä, kotona. Kalenteri on tyhjä, mutta syli vihdoin täysi. Päivittäin ihmettelen, kuinka joku voikin olla näin ihmeellinen. Olla niin paljon enemmän, kuin ikinä uskalsimme toivoa.
]]>2012-08-20T12:49:01+03:002019-10-31T14:46:53+02:00https://odottavanaika.vuodatus.net/lue/2012/08/kevat-2011-syliInahttps://odottavanaika.vuodatus.net/Vauva on hyvä nukkumaan. Minä en. Heräilen öisin tarkastamaan, onhan kaikki kunnossa. Pumppaamaan maitoa, tai vain pyörimään sängyssä. Tätä jatkuu kuukausia. Saatan vain valvoa ja odottaa, että vauva heräisi syömään.
Päivisin en osaa nukkua, on niin paljon kaikkea. Mitä se kaikkea on, en näin jälkikäteen muista. Olen niin hormonihuuruissa ja vauvapöllyissä ja peloissani siitä, että tämä onni otetaan meiltä pois. Kaikissa oppaissa puhutaan vauvan uniongelmista. Jos jossain puhutaan äideistä, se liittyy yleensä masennukseen liittyviin nukahtamisongelmiin. En minä ole masentunut, vaan onnellisempi kuin koskaan. Mutta samalla myös kovin peloissani.
Yksi pahimmista hetkistä on, kun imetysviihteenä seuraamassani vauvaohjelmassa vauva menehtyy kätkytkuolemaan. Olen jakson jälkeen vielä hysteerisempi kuin aikaisemmin. Vaunulenkillä pysähdyn vähän väliä tarkistamaan, hengittäähän pieni.
Imetyksen kanssa teemme valtavasti töitä. Perustyytyväinen ja vähän itkevä vauva saa suurimmat raivarit rinnalla. Suren sitä, ettemme näytä pääsevän täysimetykseen sairaalasta kotiuduttuakaan. Samalla syyllistän itseäni siitä, että jos joku olisi aikaisemmin tullut valittamaan minulle imetysongelmistaan, olisin tuhahtanut ja ajatellut, että onpa ongelmat, olisi hiljaa, kun on kuitenkin saanut lapsen.
Imetys on kuitenkin niitä harvoja asioita, joita raskausaikana luomiini vauva-arkikuvitelmiin kuului. Muuten en elämää vauvan kanssa uskaltanut juuri ajatella. Etukäteisvalmistautuminen sujui asenteella ”eiköhän lapsen saaminen ollut vaikeinta, kaikesta muusta selvitään kyllä”. Lopulta päätän, että teemme pienen kanssa molemmat parhaamme ja se riittää. Aion käyttää vauva-ajan mieluummin siitä nauttimiseen kuin syömisongelmien kehittämiseen. Kun vielä pääsisin ylihuolehtimisesta, nauttiminen voisi olla helpompaa.
]]>2012-07-30T13:03:01+03:002019-10-31T14:46:56+02:00https://odottavanaika.vuodatus.net/lue/2012/07/kevattalvi-2011-perustyytyvainen-vauva-ja-univaikeuksinen-aitiInahttps://odottavanaika.vuodatus.net/Istumme miehen kanssa sohvalla. Televisio on päällä, takka lämmin. Arkista, mutta samalla kaikkea muuta. Sohvan vieressä olevassa vauvakopassa nukkuu pieni. Emme voi olla miehen kanssa miettimättä, onko tämä unta.
Kun pienen sokeriarvot tasaantuvat ja lääkärin mukaan kaikki on kunnossa, pääsemme sairaalasta. Tuntuu käsittämättömältä, me palaamassa kotiin vauvan kanssa, kyyneleet valuvat väkisin kotikadulle käännyttäessä. Esittelen pienelle uuden kodin. Sen valot ja tuoksut ovat sairaalan jälkeen uutta, mutta meidän ihomme ja äänemme ne tutut ja turvalliset. Voi kunpa tietäisit, kuinka olemme sinua odottaneet.
Ensimmäisenä arkipäivänä minun on pakko lähteä ostamaan rintapumppua, sillä pieni ei jaksa kunnolla imeä rintaa. En tajua, kuinka tiukalla henkinen napanuora on, ennen kuin olen ajaa suojatien ylitystä kaavailevan miehen yli. Minulla on kiire kotiin, eikö mies sitä ymmärrä. Erossaolo tuntuu kamalalta. Valitsen ensimmäisen myyjän suositteleman pumpun ja kaasutan kotipihaan. Vauva on nukkunut koko ajan tyytyväisenä.
Jos joku olisi sanonut viisi vuotta sitten, että me vielä onnistumme lapsettomuushoidoissa, kaikki nämä vuodet ja vastoinkäymiset olisi ollut ehkä vähän helpompi kestää. Mutta eihän kukaan voi luvata. Lääkärit ja me teemme parhaamme, mutta aina se ei riitä.
Olimme jo lopettamassa, tulleet siihen tulokseen, että tämä on nyt tässä. On turha jatkaa itsensä kiusaamista ikuisuuksia. On aika tehdä muutakin ja antaa elämän aikatauluttua jonkun muun kuin lääkäreiden vastaanottoaikojen ja kuukautiskierron mukaan. Onnistua jossain jatkuvien epäonnistumisten jälkeen.
Mutta sitten kävikin näin. Me onnistuimme sittenkin.
]]>2012-06-27T13:50:01+03:002019-10-31T14:46:59+02:00https://odottavanaika.vuodatus.net/lue/2012/06/talvi-2011-me-kolme-kotonaInahttps://odottavanaika.vuodatus.net/Olen ollut monta kertaa saman sairaalan leikkaussalissa, mutta tämä kerta on toisenlainen. Tällä kertaa meitä on leikkauspöydällä kaksi. Tähän kertaan ei toivottavasti kuulu surua ja pettymystä.
Salissa kaikki tapahtuu ripeästi ja määrätietoisesti. Kaikki muu, paitsi puutumiseni. Se kestää tuskastuttavan pitkään, kun tiedän, että on kiire. Lääkettä joudutaan lisäämään kerran, toisen, ehkä kolmannenkin, ennen kuin leikkaus pääsee alkamaan.
Tunnen painelua ja vetämistä. Yritän kuunnella, mitä lääkärit puhuvat, mutta he ovat kovin hiljaisia. Odotan pienen itkua, jotta tietäisin hänen voivan hyvin. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen se kuuluu. Ponteva, ihanaakin ihanampi itku. ”Tyttö, onneksi olkoon.” Näen vilauksen punaisena huutavasta pienestä, ennen kuin hänet viedään lääkärin hoiviin.
En voi uskoa tätä todeksi. Jos leikkaussaliin kiirehtiässämme tuntui, kuin kaikki tapahtuisi jollekin toiselle, nyt toivon, että tämä ihan oikeasti tapahtuu minulle. Pieni ei tarvitse kiireellistä hoitoa, mutta hänet viedään seurantaan. Ennen siirtämistä häntä näytetään vielä minulle kapaloituna. Käteni ovat kiinni kanyyleissa ja suojaverhoissa, joten en voi hipaistakaan häntä. Tervetuloa, onpa kiva, kun tulit luoksemme, sanon, ja pieni raottaa vähän toista silmäänsä.
Minä jään saliin. Helpotus voittaa pelon ja minua alkaa väsyttää, mutta haluan tietää, mitä tapahtuu. En voi nukahtaa nyt. Sitten kuulen sanoja sieltä täältä: repeämä, päivystäjä. Kipulääkettä lisätään. Virkistäydyn, kun kuulen leikkaussalista tutun äänen, oman endometrioosilääkärini. Sama lääkäri, joka tarjosi ison leikkauksen jälkeen käsipyyhepaperia kyyneleideni pyyhkimiseksi. Sama lääkäri, joka laittoi meidät IVF-jonoon. Sama lääkäri, joka hälytettiin kohdun ulkopuolisen leikkaukseen tapaninpäivänä. Nyt tunnen olevani turvallisissa käsissä, mikä ikinä repeämä onkaan.
Repeämä saadaan paikattua ja lääkäri poistuu salista, mutta palaa pian takaisin ja sanoo: ”Ai se olitkin sinä.”. Onnittelee. Meidän pitkä yhteinen taipaleemme on vihdoin saanut iloisen käänteen. Hän kertoo kohtuni revenneen, suosittelee seuraavaan synnytykseen suunniteltua sektiota. Minua naurattaa, seuraava synnytys. Tämä yksikin on jo niin iso ihme, että tuskinpa seuraavaa tulee. Lääkäri ymmärtää, mutta haluaa minun tietävän, ettei repämä ole este uudelle raskaudelle.
Menetän leikkauksessa paljon verta, mutta en osaa levätä. Heräämössä haluan vain tietää miten pieni voi, ja päästä näkemään hänet mahdollisimman pian. Soitan juuri lentokoneesta ulos päässeelle miehelle heräämön puhelimella: Onneksi olkoon, olet isä.
Tärisen, saan punasoluja ja yritän saada hoitajan ohjeiden mukaan varpaita heiluteltua.
Kun vointi alkaa kohentua, pääsen osastolle ja saan kapaloidun pienen kainalooni. Hän tarvitsee enää seurantaa vain sokeriarvoissa pienen kokonsa vuoksi. Olen lääkepöllyissä, mutta tilanteen uskomattomuuden muistan aina.
Päivä, johon en enää ollut jaksanut uskoa, lapsemme syntymäpäivä. Vuosia toivottu, vuosia unelmoitu. Niin monien vastoinkäymisten jälkeen meitä onkin kolme.