sunnuntai, 30. joulukuu 2012
Talvi 2012. Tänään lyön pisteen
Kun aloitin blogin, halusin päivittää tätä säännöllisesti. Ei siis näin, kuukausien hiljaiseloa ja blogin ainoa kuvakin hukassa. Kyse ei ole siitä, etteikö olisi sanottavaa. Sitä on paljon, mutta ajatukset häviävät jonnekin ennen kuin saavuttavat tietokoneen näppäimistön.
Kyse ei myöskään ole siitä, etteikö mitään tapahtuisi. Tapahtuu paljonkin. Olen kuitenkin varovainen kertomaan reaaliaikaisista tapahtumista. Varovainen siitä huolimatta, että juuri täältä voisin saada voimaa ja vertaistukea. Jostain syystä on kuitenkin tällä hetkellä helpompaa toivoa ihan hiljaa, ihan varovasti. Emme ole kertoneet kuin muutamalle läheisellekään toiveesta ja sen myötä elämään hiljaa ujuttautuneesta surusta.
Olemme taas lapsettomuusklinikan asiakkaita. Etukäteen mietin, kuinka jaksaisin jälleen jatkuvia lääkärikäyntejä, lääkkeitä ja kehon syynäämistä. Se on ollut tässä helpointa. Pahinta on ollut heräävä toivo ja sen rikkoutuminen. Toki tämä on ollut nyt toisenlaista. Ei kuitenkaan niin, että yrittämisen ottaisi kevyemmin. Että pettymys olisi pienempi. Etteikö mieleen puskisi myös katkeria ajatuksia.
Sulatimme pakkasessa olleet kaksi alkiota. Ensin e-pillereillä sekoitettu keho oli hämillään, ei osannut luoda tarpeeksi hyviä kasvuoloja uudelle elämälle. Yritys keskeytettiin. Toisella kerralla keho taipui lääkkeiden tahtoon paremmin. Toinen alkio selvisi sulatuksesta. Kärsineenä, mutta kuitenkin. Kaksi viikkoa yritin ajatella muuta. Raskaustesit, kaikki kolme, toivat mukanaan surun. Surun menetetystä mahdollisuudesta. Surun, jota en ollut kaivannut elämääni. Nämä alkiot tuntuivat vielä jotenkin rakkaammilta, ne olivat saaneet alkunsa samaan aikaan kuin kohta 2-vuotias pieni.
Tällä kertaa osasin surra toisella tavalla, kai siihenkin voi harjaantua. Itkin, itkin oikein kunnolla reilun viikon ajan. Sitten keskityin jo olemassa olevaan, tähän onneen. Tärkeintä on, ettei pieni joudu kärsimään yrittämisestä. Siksi emme aio jatkaa tätä ikuisuuksia. Mutta elämälle on annettava vielä mahdollisuus. Sitten ei myöhemmin harmittele, että entä jos. Sitten on helpompi keskittyä ihan muuhun.
Raskausaikana ja vielä synnytyssairaalassakin olin varma, että pieni on meidän ainokaisemme. Pikku hiljaa toive toisesta kasvoi suuremmaksi niin, että se oli itsellekin myönnettävä. Varmasti olisimme onnellisia kolmestaan jatkossakin, vähintään yhtä onnellisia kuin nyt. Siksi tunnen välillä olevani ahne, kun haaveilen toisesta lapsesta. Olo tuntuu vielä ahneemmalta, kun minulla on lisäksi ystäviä, joiden toivoisin saavan sen kovasti odotetun ensimmäisen lapsensa. Olen kuitenkin saanut enemmän, kuin koskaan uskalsin kuvitella.
En tiennyt blogia aloittaessani, kuinka tämä päättyy. Kuinka pitkään kirjoitan, mitä kirjoitan, saanko lukijoita. Tämä on blogi lapsettomuudesta ja siitä toipumisesta. Asiaa olisi vieläkin, mutta niin toisenlaista. Ehkä aloitan joskus oman salatun blogin pienelle, ehkä kirjoitan vielä toisen lapsen toiveesta. Ehkä.
Blogin pitäminen on antanut valtavasti ja jokaikinen kommentti merkinnyt paljon. Tätä kautta olen myös tutustunut moneen kohtalotoveriin, saanut paljon ajateltavaa, perspektiiviäkin. Toivon teille kaikille oikein hyvää uutta vuotta. Olette ihania, muistakaa se.
Nyt lyön blogilleni pisteen, ainakin toistaiseksi. On aika päästää menneistä jo enemmän irti. Keskittyä tähän päivään. Rakentaa legoista huimia torneja, tehdä piha täyteen lumienkeleitä, järjestää iltatansseja olohuoneessa, ihmetellä maailmaa. Onni on suuri, mutta olisi mukavaa, jos onnea olisi jakamassa vielä yksi. Jonain päivänä, jotakin kautta.
keskiviikko, 31. lokakuu 2012
Kesä 2012. Tämä hetki
Onni on tässä.
Kun puhallan saippuakuplia niin pitkään, että alkaa pyörryttää.
Kun rakennan hiekkakakkuja kasapäin vain siksi, että toinen saisi ne rikkoa.
Kun laulamme niin, että pieni täydentää aina samat kohdat.
Kun käymme päämäärättömillä pyörälenkeillä, joiden tärkeimmät pysähdyspaikat ovat leikkipuistojen keinut.
Kun pieni kietoo kätensä kaulaani ja puristaa niin lujaa, että sydän tahtoo pakahtua.
Kun nauramme samoille asioille.
Vasta nyt uskallan sanoa ääneen: Olen onnellinen.
keskiviikko, 24. lokakuu 2012
Kevät 2012. Ainoasta lapsesta kasvaa itsekäs erakko
Kotimme on vihdoin lapsiperheen. Ulkokaide on saanut tärkeän tehtävän kivikokoelman alustana. Vessan lattialla on erikokoisiksi revittyjä vessapaperinpaloja ja kaapista löytyneitä ihmetyksen aiheita (mielenkiintoisimpina terveyssiteeet ja laastarit). Keittiön lattia on tahmea viilistä, koska pieni haluaa syödä kaikkea itse.
Nauran viimeistä kotona otettua raskauskuvaa. Taustalla näkyy olohuone, jonka lattioilla ei ajelehdi mitään. Pöydällä nököttävät vain kaukosäätimet kauniissa rivissä. Nyt meillä sentään näyttää asutulta.
Epämukavat tilanteet tulevat nyt suunnasta, jota en osannut ennakoida. ”Milloinkas teille?” ja ”Eikö olisi jo aika?” -kommentit ovat vaihtuneet ohjeisiin sisarusten sopivasta ikäerosta ja perheen ainoan lapsen kamalasta kohtalosta. En ole vieläkään turvassa lisääntymisasioideni ruotimiselta kauppareissuilla tai sukujuhlissa. Kun kerran olemme todistaneet pystyvämme saamaan lapsia, tottakai teemme niitä lisää. Ahdistaa, itkettääkin. Etenkin silloin, jos vastapuoli ei ymmärrä lopettaa edes toteamukseeni: ”Toiset siinä onnistuvat, toiset eivät.”
Onnistumisia alkaa näkyä pienen harrastuksissa. Taaperouintiryhmässä kuulun vähemmistöön lättävatsani kanssa.
keskiviikko, 3. lokakuu 2012
Talvi 2011–2012. Näinkin voi käydä
Me täällä, tässä joukossa, vauvaharrastuksessa. Tavallisena äiti–lapsi-parina. Vaikka koenkin tärkeänä kertoa lapsettomuudesta osalle uusistakin tuttavuuksista, nautin siitä, että tässä joukossa kukaan ei tiedä taustaamme. Olemme uskaltautuneet muiden pariin ja pidämme siitä molemmat.
Samanlaiset pienet ongelmat. Aamuyön herätykset, syömisongelmat, raivarit puettaessa. Ihanat lapset ympärillä, ihanin tietysti oma. Ja kun ryhmässä tavan mukaisesti lauletaan syntymäpäiväsankarille, tällä kertaa pienelle, on pakko räpytellä silmiä vimmatusti. Kätkeä päätä sylissä istuvan pienen taakse siksi aikaa, että saan koottua itseni.
Jos olisimme saaneet vauvan aiemmin, hän ei olisi ollut juuri hän. Jos olisimme saaneet vauvan aiemmin, nyt elämäämme tulleet ihanat ihmiset olisivat jääneet tuntemattomiksi. Jos ja jos. Olen aina vihannut jossittelua, mutta silti niin nyt teen.
Pitkän tauon jälkeen viime vuosien kovat kokemukset nousevat yhtäkkiä taas mieleen. Leikkaukset, jatkuvat epäonnistumiset, itkut itkujen perään. Lamaannuttava epävarmuus ja sitku-elämä. Tunteet, joita ei olisi halunnut tuntea. Toimenpiteet, joita ei olisi halunnut kokea. Nyt, kun elämässä on seesteinen vaihe, tunnen pakottavaa tarvetta kaivella vanhoja arpia auki.
Teen sen, mitä olen harkinnut vuosia. Aloitan oman blogin. Osaksi terapoidakseni itseäni, päästäkseni sinuiksi menneen kanssa. Osaksi siksi, että haluan kertoa jollekin samojen ongelmien kanssa elävälle, että näinkin voi käydä. Onnellisia loppujakin on olemassa, vaikka välillä tuntuisi siltä, että onnelliset loput osuvat vain muiden kohdalle.
Kun pieni nukkuu, minä palaan vanhoihin päiväkirjoihin ja kirjoitan tätä. Välillä itken, välillä nauran. Mutta useimmiten vaan ihmettelen, että tämä on totta.
tiistai, 4. syyskuu 2012
Syksy 2011. Aavistuksen rennompi
Työnnän pientä vaunuissa satoja kilometrejä. Vaunulenkit muuttuvat rentouttavammiksi, kun minun ei enää koko ajan tarvitse pysähtyä tarkistamaan pienen hengitystä. En edelleenkään ole rento äiti, mutta pienen onneksi sentään rennompi.
Yhä harvempana yönä pyörin ja kuuntelen pienen liikkeitä. Pieni on kasvanut, hän ei enää tarvitse minua liikkuttaakseen itseään toiseen asentoon, muuttaakseen pahasti olevaa peittoa tai työntääkseen unipupua kauemmas. Hän osaa myös huutaa kovaäänisesti, jos jokin on vialla. Poissa ovat alkuaikojen pienet yninät ja maiskutukset, joiden perusteella pomppasin öisin pystyyn.
Minäkin olen äitinä kasvanut. Oppinut olemaan itselleni armollisempi, ottamaan välillä omaakin aikaa. Olemaan tekemättä kilotolkulla vauvan soseita pakastimeen, olemaan pumppaamatta maitoa yötä päivää.
Ja mikä uskomattominta, olen myös saanut ensimmäisen äitiystävän. Ystävän sillä perusteella, että meillä on samanikäinen lapsi. Kammoan edelleen äitiryhmiä ja pidän äitiyttä erittäin heikkona perusteena ystävyyden pohjaksi. Silti tukin nyt tämän toisen äidin kanssa kanssa jalkakäytävät ja kaupat rinnakkain kulkevien vaunujen kanssa ja nautin suunnattomasti yhteisistä retkistämme.
Olen ehkä sisimmässäni pelännyt olevani niin kovin erilainen äitinä kuin muut, mutta ystävä näyttää pelkoni olevan turha. Olen äiti siinä kuin muutkin, vaikka kannan sisimmässäni vielä lapsettomuuden tuskaa ja kipeitä menneitä.
Menneiden päälle alkaa kuitenkin muodostua uutta. Pieni opettaa minua elämään hetkessä.
Yhä harvempana yönä pyörin ja kuuntelen pienen liikkeitä. Pieni on kasvanut, hän ei enää tarvitse minua liikkuttaakseen itseään toiseen asentoon, muuttaakseen pahasti olevaa peittoa tai työntääkseen unipupua kauemmas. Hän osaa myös huutaa kovaäänisesti, jos jokin on vialla. Poissa ovat alkuaikojen pienet yninät ja maiskutukset, joiden perusteella pomppasin öisin pystyyn.
Minäkin olen äitinä kasvanut. Oppinut olemaan itselleni armollisempi, ottamaan välillä omaakin aikaa. Olemaan tekemättä kilotolkulla vauvan soseita pakastimeen, olemaan pumppaamatta maitoa yötä päivää.
Ja mikä uskomattominta, olen myös saanut ensimmäisen äitiystävän. Ystävän sillä perusteella, että meillä on samanikäinen lapsi. Kammoan edelleen äitiryhmiä ja pidän äitiyttä erittäin heikkona perusteena ystävyyden pohjaksi. Silti tukin nyt tämän toisen äidin kanssa kanssa jalkakäytävät ja kaupat rinnakkain kulkevien vaunujen kanssa ja nautin suunnattomasti yhteisistä retkistämme.
Olen ehkä sisimmässäni pelännyt olevani niin kovin erilainen äitinä kuin muut, mutta ystävä näyttää pelkoni olevan turha. Olen äiti siinä kuin muutkin, vaikka kannan sisimmässäni vielä lapsettomuuden tuskaa ja kipeitä menneitä.
Menneiden päälle alkaa kuitenkin muodostua uutta. Pieni opettaa minua elämään hetkessä.
